lauantai 26. joulukuuta 2015

Nyt tunnen Joulun rauhan

Hivelin jouluaatonaattona sisustusliikkeessä silkkisensamettista torkkupeittoa. Jos nyt kuitenkin vielä jotakin tavaraa tyttären tai pojan perheelle... Kävelin liikkeestä ulos, katselin lyhdyssä lepattavaa kynttilän liekkiä ja tiesin, että teen sydämeeni Joulurauhan muuten.

Olimme paljon ennen Joulua antaneet lapsillemme tietyn summan rahaa, jotta he saisivat uusiin koteihinsa ostaa, mitä haluaisivat. Tai käyttää sen juuri siihen, mihin haluaisivat. Lapsenlapsia tietysti muistimme monilla lahjapaketeilla, eihän Joulua ilman lastenlasten repivää ilonhuutoa paketteja avatessa korvaa mikään muu.

Olen elämässäni luopunut monesta stressaavasta asiasta, kuten Joulun valmistelusta. Tein laatikot perinteisesti pakastimeen jo marraskuussa. Sinappisilakat ovat myös ne, mitä en suostu ostamaan valmiina laatikoiden ohella. Kaiken muun ostan.
En pesettänyt mattoja, en tehnyt suursiivousta, koska olen pitkin syksyä siivonnut kotini sellaiseksi, että puhtauden vuoksi kuka tahansa saa tulla meille milloin tahansa ja minun ei tarvitse selitellä, josko meillä ei olisi siistiä.

Jouduin jopa ihmettelemään, miksi minulla ei ollut mitään painetta tulevasta vuoden suurimmasta juhlasta. En käynyt lähimmässä, isommassa kaupungissa ostoksilla kuin yhden kerran ja siltä reissulta matkaani tarttui vain vaatteita lapsenlapsille ja jouluinen pöytäliina.

Olimme sopineet jo hyvissä ajoin, että jokainen valitsee paikkansa, missä haluaa olla aattona ja muina pyhinä. Meillä ei ollut mitään pakottavaa kaavaa.



Aatonaaton olimme mieheni kanssa kaksin. Söimme hyvän lounaan yhdessä, ilman mitään kiirettä. Meillä oli todella mukavaa ja hauskaa yhdessä, vain kaksin.
Illaksi menimme nuoremman lapsemme luo katsomaan lapsenlapsia ja Joulupukkia. Ensin nautimme hyvät joulukahvit hyvässä seurassa ja ilta huipentui lastenlasten iloon kun Joulupukki tuli heillekin lahjoineen.
Illan hämyssä ajelimme kotiin ihaillen jouluvaloja.
Saman iltana katoin pöydän valmiiksi seuraavan päivän jouluruokailua varten. Nukkumaan menin rauhallisin mielin ja kiittäen menneestä päivästä.

Joulupäivällisen söimme sitten isolla porukalla, mukana niin vanhat kuin nuoretkin.
Sinä hetkenä tunsin, mitä on Joulurauha.
Se on varmuus ja kiitollisuus siitä, että elämäsi kaikki hyvä ja ansaitsemasi on nyt ja tässä. Saman pöydän ääressä. 
Se on sanaton rauha sydämessä. Juuri näin kaikki on tarkoitettu menevänkin. Ei kiirettä, vain hymyileviä kasvoja, iloa, naurua ja huumoria.
Ei huolta eikä murhetta siitä, mitä huominen voisi tuoda tullessaan, eikä nimenomaan, mitä negatiivista se voisi tuoda. Ainoastaan hyviä ajatuksia ja sanoja.

Tuo hetki sai minut tuntemaan, että tämä Joulu on yksi elämäni parhaimmista Jouluista. En vaatinut siltä mitään, mutta sain todella paljon. Muistoja, jotka elävät sydämessäni elämäni loppuun asti. Niitä, joita kukaan ei koskaan ota pois eikä himmennä niiden muistoa. 

Himmeänä ajatuksena ovat 10 vuoden takaiset Joulut, jolloin toisessa ammatissani perheemme elintarvikeliikkeessä kaaduimme aattona suurinpiirtein ruokapöydästä sänkyyn tehtyämme sitä ennen 3 viikkoa 12-tuntisia työpäiviä hankkiaksemme toisille jouluruuat. Sekin oli upeaa aikaa, mutta en enää haikaile sen työn vaan niiden lukemattomien ystävyyssuhteiden perään, joita solmittiin kaupan tiskin molemmin puolin.Mutta ne suhteet eivät ole hävinneet minnekään. Nyt ne vain kävelevät vastaan samassa kaupassa, josta itsekin teemme ruokaostoksemme. Niistäkin saan voimaa tänään.

Olen kauan hakenut sisältöä sanalle Joulurauha ja nyt sain siihen vastauksen. Siitä olen kiitollinen läheisilleni ja kaikille Ystävilleni tätä lukiessanne.
Kukaan ei tee onnea yksin, siihen tarvitaan ainakin toinen. Jokainen meistä tarvitsee sen oman tukiverkostonsa, olkoon se sitten yksi ihminen tai isompi määrä läheisiä.

Tänä Jouluna olen ajatellut myös, kuinka ystäväpiirissäni on tänä vuonna liian monta läheisensä menettänyttä. Olen ajatuksissani ollut myös heidän kanssaan.

Toivon teille jokaiselle voimia jaksaa ja jatkaa tästä eteenpäin kiitollisin mielin.
Yksi Joulu on kohta takana ja uusia on toivottavasti odottamassa monta. Älkää unohtako antaa niitä lahjoja rakkaillenne myös muina vuodenpäivinä kuin Jouluaattona, sillä pienillä asioilla teemme elämästämme juuri sellaisen, millainen sen kuuluu olla.  

Oikein Hyvää Uutta Vuotta ja palaillaan kirjoitellen ensi vuonna.
Paula

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kun mieli särkyy

Heips seuraajani

Kun pohdin tämän blogin perustamista, niin ajattelin heti, että tästä tulee sellainen reality-versio. Haluan kertoa ja ottaa kantaa asioihin ja tapahtumiin, joita itse olen kokenut ja siten osaan kenties auttaa tai edes lohduttaa muita, joita kirjoitus koskee.
Tottakai katselen mielelläni blogeja, joissa on kauniita esineitä, sisustusta, mutta juuri silloin tulee mieleen hetket, jolloin nuo kaikki rahalla saatavat tavarat menettävät merkityksensä täysin.

Sydämeeni on kirjoitettu ikuisiksi ajoiksi päivämäärä 18.6.2000
Sinä päivänä tunsin, kuinka seinät sananmukaisesti kaatuivat päälleni, maa vajosi jalkojeni alta ja olin jossain aivan muualla. Paikassa, jonne olin ajautunut pikkuhiljaa vuoden, kenties vuosien aikana ja ainoa keino oli tunnustaa, että nyt tarvitsen apua.

Olen aina sanonut, että niin syvään masennukseen kuin minullakin oli, ei aja mikään yksittäinen, suurempikaan vastoinkäyminen vaan se on nippu asioita, jotka ovat kerääntyneet sisälle käsittelemättöminä. Minä, erittäin sosiaalisena ja liiankin avoimena ihmisenä jouduin opettelemaan puhumisen, siis kommunikoinnin vaikeista asioista juuri tuolloin.

Tuohon päivään vaikuttivat varmaankin asiat, jotka tapahtuivat vuoden sisällä, enkä osannut käsitellä niitä oikein. Vanhin lapseni lähti heinäkuussa 1999 vuodeksi Keski-Eurooppaan, kuukauden kuluttua siitä äitini teki itsemurhan. Tein varmaankin jonkinlaista surutyötä talven, mutta viimeiseksi katkaisin käteni 1.4.2000 Rukalla ja operaatiosta tuli niin pitkä, että jouduin pitämään kättä kipsissä ja raudoissa yhteensä 3 kk, jona aikana kattoon tuijotus tuotti tuloksensa. Kaikki asiat tuntuivat itkettävän, en päässyt sängystä minnekään, itku vain jatkui. Muistan elävästi kun itkin sängyssä ja mieheni istahti sängyn reunalle ja sanoi, että kyllä sinun pitäisi hakea jotain apua. Huusin hänelle, että en ole mikään hullu! Siihen hän vastasi, ettei suinkaan tarkoita sitä, mutta hän ei yksinkertaisesti enää pysty auttamaan minua yksin. 

Äitienpäivän olin sairaalassa tiputuksessa, koska tällaisissa tilanteissa ruokahaluni katoaa kokonaan ja oksennan pois kaiken syödyn. Koetin sinnitellä kotona yhdellä kädellä, jopa tehdä ristipistotöitä, mutta maailma synkkeni koko ajan.

Sitten tuli tuo sunnuntai 18.6.2000. Silloin sanoin miehelleni, että jos minä apua enää tarvitsen, niin sen on tultava tänään, muuten en jaksa yhtään päivää eteenpäin. Koko aikana minulla kuitenkaan ei ollut mitään itsetuhoisia ajatuksia, oli vain halu nukkua pois niin kauan, kunnes herään parempaan huomiseen.

Mutta eipä ollut helppoa saada psykiatrista apua sunnuntaipäivänä. Vaikka minulla on tosi laaja sosiaalinen verkosto, niin kaikki tuntemani alan ihmiset olivat rannoilla tai muualla. Mieheni soitti apua, itse en siihen olisi kyennyt. Kunnes, eräs mies, joka varmasti tätä lukiessaan tunnistaa tästä itsensä, sanoi, että hän tulee tuomaan minut sairaalaan itse ellei muuta konstia löydy. Mutta sairaalaan tarvitaan aina lähete. Onneksi lääkärinvastaanotolla oli tuttu kaveri, jonne mieheni kanssa menimme ja saimme lähetteen.

Pääsin sairaalaan. Olen verrannut sitä olotilaa siihen, että jos joku olisi sairaalan porteilla tarjonnut minulle lottovoittoa rahana sillä ehdolla, että minun on pidettävä se helvetillinen olotila, niin en olisi vaihtanut.

Sain huoneen ja muistan kuin eilisen, kuinka katselin ikkunasta ulos ja ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, ristikoiden takana, vailla tulevaisuutta. En osannut edes ajatella, mitä muut sanoisivat, sillä olin aina ollut erityisen herkkä muiden arvostelulle. Siihen loppui ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat, kunhan olen itseni kanssa sinut.

Tuosta matkasta alkoi uusi elämäni. Sain yksilöterapiaa, mahtavat sairaalapuitteet ja ymmärryksen. Puukkoa käänneltiin mukamas umpeutuneissa haavoissa niin että tunsin itsestäni jo kyynelvedenkin loppuvan. Toisaalta silloin, kun olin aivan pohjalla, itkua ei tullut. Olin paikalla, mutta en läsnä, elin mutta en ollut tässä elämässä. Kaikkeen tuohon sain valtavaa tsemppiä, mutta ennenkaikkea siihen tarvittiin myös sen verran uskoa omaan paranemiseen, että se piti rutistaa ihan väkisin. Musiikki oli minulle se keino. Oli silloin ja on ollut aina. Se vie minut muihin maailmoihin, niihin, joissa ei ole huolenhäivää.

Viikon kuluttua pääsin yhdeksi eli juhannusyöksi kotiin kokeilemaan, miltä koti tuntuu lähtöni jälkeen. Ja se tuntui hyvältä. Menin sairaalaan vielä uudelleen ja käynnit terapiassa jatkuivat.

Synnyin uudelleen tuon reissun jälkeen. Muistan kyllä sairaalaan mennessäni, kuinka yksi ystäväni ja sairaalatyöntekijä sanoi, että muista, kuinka masennus paranee aina. Ajattelin silloin, kuinka kehtaa puhua tuollaisia. Tämä ei parane koskaan, ei koskaan.

Noin syvään masennukseen ei sairastuta kuukaudessa eikä kahdessakaan, mutta siitä ei parannutakaan myös kuukaudessa. Mutta kuten sanoin, uusi elämäni alkoi siitä suurin harppauksin, kiitollisuuteni elämälle kasvoi kasvamistaan. Tuli päivä, jolloin osasin iloita linnunlaulusta ja ystävistä. Tuona masennuskautena eristäydyin kaikista ystävistäni. En kertakaikkiaan jaksanut lähteä minnekään tai ei todellakaan huvittanut ja niinpä avioerohuhut lähtivät liikkeelle, kun mieheni kävi kaikissa kissanristiäisissa yksin.

Sanoin tuolla aiemmin, että vuoden aikana kertyneet asiat aiheuttivat tämän, mutta jälkiviisaana, joka todella on maailman tyhmintä viisautta, voin yhdistää tähän oman äiti-suhteeni, jota ei ollut koskaan olemassakaan. Oli vain hän ja hänen lakinsa, muuten saattoi tapahtua mitä vaan. Ikuinen pelko siitä, etten kelvannut hänelle sellaisena kilttinä tyttönä kuin olin. Aina olisi pitänyt olla parempi ja parempi. Kohtuuttomin vaatimus, minkä lapselle voi asettaa. 

Itse olen osannut katkaista tuon kierteen ja olen koettanut tsempata omia lapsiani aina ja olen nähnyt heissä aina paljon hyvää. Sekin on tuottanut tulosta. Pystyn puhumaan heidän kanssaan kaikista asioista ja yleensäkin meillä on tapana pohtia kaiken maailman asioita ja käsitellä niitä yhdessä. Myös mieheni olen opettanut ja saanut puhumaan asioista, olivat ne kuinka kipeitä tahansa, koska se on ainoa keino päästä elämässä vaikeuksista eteenpäin.

Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä tuon kokemuksen kautta minusta tuli todellakin uusi ihminen. Huomasin myös sen, että kun olin tehnyt 20 vuotta kahta työtä yhtäaikaa, niin vaikka se olisi ollut liikaa, niin minun kaltaiselleni se on parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä mitään. Minulle vain on yksinkertaisesti parempi tehdä jotain työtä edes vähän, silloin pysyn elämän ilossa kiinni.

Nythän olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä, en kylläkään mielenterveysongelman vaan selkärankareuman ja nivelpsoriaksiksen vuoksi, mutta kevyen osa-aikatyön tekeminen on minulle todella hieno juttu.

Vaatii vahvuutta myöntää olevansa heikko, näinhän sanotaan. Toiset pitävät kaiken tällaisen sisällään, osaksi häpeän ja leimatuksitulemisen pelosta. Toiset eivät vain puhu asioistaan. Minä puhun ja olen monesti saanut kiitostakin siitä, että olen kertonut oman tarinani siitä, mitä olen kokenut. Ja kuitenkin noussut ylös ja aloittanut uuden elämän, josta muistan olla kiitollinen joka ikinen päivä.
Tällaisessa tilanteessa se oma tukiverkosto eli rakkaimmat ihmiset ovat enemmän kuin mitä osaa sanoin kuvata.

Kaikkea hyvää teille jokaiselle ja Oikein ihanaa Joulun aikaa!
Paula









tiistai 8. joulukuuta 2015

Juhlapäiväni kattaukset

Tervehdys ystäväni ja seuraajani




Pidin viime viikonlopulla syntymäpäiväjuhlani pienelle lähipiirilleni, kuten tervetuliaispuheessani sanoin, tukiverkostolleni. Niille ihmisille, jotka kulkevat rinnallani jokainen päivä. 
Tyttäreni, joka on taitava ruuanlaittaja, tuli auttamaan minua jo edellisenä päivänä. Jaoimme työt, hänelle suolaiset ja minulle makeat palat. En halunnut juhliini sitä perinteistä voileipäkakkua vaan jotain hieman erilaista ja sitä myös sain. Olihan siinä väkertämistä molemmille pariksi päiväksi, mutta lopputulos oli juuri minun näköiseni.
Päivästä tuli myös minun näköiseni. Vieraat viihtyivät, ilta tummeni ja saimme viettää oikein mukavaa aikaa, mukana tietysti myös pikkuprinsessamme, lapsenlapsemme, jotka esittivät ohjelmaakin. Jopa mieheni oli saanut aikaiseksi puheen ja se lämmitti sydäntäni.

Tässä kuvia tarjoiluista :


Punajuuri-vuohenjuustoquichet olivat ihan uusi ja todella maittava tuttavuus ja ne sopivat myös keliaakikoille, koska leivontaan käytettiin tattarijauhoa. Samalla lautasella oli juusto-mustaherukkaleivoksia maalaislimpun päällä. Oikeassa reunassa kurkistelee lohinappeja eli ruissipsejä täytettynä Valtasen lohihyvällä.



   
   Tässä tonnikala-ja tomaattimozarellabruschettaa. Aivan ihania nekin. Hyvä    tässä on kehua kun katselin vain vieressä tyttäreni työskentelyä.





  Tässä tarjoillaan lohileivoksia, joissa oli hyydytettynä kylmäsavulohta. Oikealla   on Toast-skagenleivoksia koristettuna ravunpyrstöillä.




   Tässä taas täytettyjä munanpuolikkaita ja oikealla paahtoleivälle pursotettua      guacamolea.

  Näistä sai kyllä vatsansa täyteen, mutta pitihän sitä makeallekin jättää               tilaa.Täytekakun koristelin mahdollisimman yksinkertaisesti, pursottamalla    vain ruusukkeita pinnalle. Punaiset macaronit juhlistivat pikkujoulua.






  Oma herkkuni on bebe-leivos. En jaksanut väkertää niitä vuokiin laitettavia,       joten päädyin Kinuskikissan sivulta saatuun vinkkiin tehdä niitä    pellillinen ja    sitten vain leikkasin ne paloiksi ja koristelin pikkuruisella  kermavaahtopursotteella..


 Näistä siis koostui minun synttärijuhlapöytäni tarjoilut. Olen vieläkin niin  tyytyväinen siitä, etten päätynyt helppoon voileipäkakkuun, vaan sain pöydästä  hieman erinäköisen. 

 Ilta kului rattoisasti ja tämä juhla jäi minun ja varmasti muidenkin mieleen  oikein mukavana pikkupysähdyksenä vuosikymmenten välillä.

 Lahjoja tuli, niin myös kukkia.
 Olen nyt onnellinen 60-vuotias puoliso, äiti ja mummu ja odotan innolla, mitä  seuraavat vuodet ja toivottavasti myös vuosikymmenet tuovat tullessaan.



   Tässä ehkäpä mieluisin lahjani, Cilla`s-liikkeen kynttilä jalopuukansineen.


   Ilman kauniita kukkia mikään juhla ei tuoksu eikä näytä hyvältä. Niistä          tuoksuista nautin täällä vieläkin.





 Toivottavasti joku sai näistä vinkkejä itselleen ja reseptejä voin laittaa    myöhemmin.

Oikein ihanaa Joulun odotusta teille kaikille!

Paula

torstai 26. marraskuuta 2015

Mun kotini on täällä

Marraskuisen harmaata iltaa ystäväni

Kun aikoinani aloin seuraamaan tyttäreni innostuksesta blogeja, niin suurimmaksi osaksi ne olivat vaatebloggauksia. Ne vaan eivät olleet minun juttuni, siis ne vaatteet, bloggaus kylläkin iski heti sydämeen. Jospa minäkin joskus....ja tässä sitä ollaan. Vaatebloggauksia minulta on turha odottaa, sillä tuntuu, että vaatekaappini on vuodesta toiseen sama. Puolet pienempi kuin mieheni.

Mutta kun löysin ns lifestylebloggaukset kotikuvineen ja muine aiheineen, olin ihan myyty. Uusia blogeja tulee varmaan päivittäin uusia, mutta seuraan kuitenkin eniten niitä oman näköisiäni. Ja haaveilen. Haaveilen siitä ja tuosta, tuonkin haluaisin, saan valtavia inspiksiä, mutta suurin pulma on toteuttaminen. 1970-luvulla rakennettuun taloon mahtuu elämän varrella tehtyjä hankintoja yhtä paljon kuin niitä ei-niin-minun-näköisiäkin, mutta perintönä tulleita huonekalujakin, joista en malta luopua. Vaikka olenkin supernopea tavaroiden hävittäjä, niin nuo tietyt tavarat ovat ja pysyvät. Kuten mieheni sanoo, että koskaan ei voi kotiin tullessa olla varma siitä, etteikö sänkyä olisi viety kirppikselle myyntiin.



Kerroin jossakin postauksessani, että tyylini on selkeän ja romanttisen välillä. Linjojen pitäisi olla yksinkertaisia, mutta aina mukaan pitäisi mahtua jotain hieman bling-blingiä. Nuorena olin täysin mustavalkoinen. Kodissamme ei ollut mitään muuta väriä kuin mustaa ja valkoista. Jos anoppi koetti ujuttaa jotain roosaa kuppia, niin kaapin perälle päätyi varmasti. Nyttemmin elämääni ovat tulleet värit. Kaikki muut, paitsi ei sininen. Joku sanoi, että senkin aika tulee, mutta nähtäväksi jää.



Tuolla perällä oleva ruokailukalusto on perintö mieheni vanhemmilta. Tilaahan meillä tässä talossa on 180 neliötä eli tavaraa kyllä mahtuu, mutta miten sijoittaa ne kaikki, onkin jo toinen asia. Tuon pöydän, jonka paikka tulee olemaan aina tuolla, ääreen mahtuu suuri joukko sukulaisia ja ystäviä ruokailemaan ja seurustelemaan ja tuon pöydän ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, vietetty ainakin 30 joulua ja muuta suurta juhlaa suuren joukon kanssa ja juuri siksi se on tärkeä meille. Mutta, on vain yksi ja iso asia. Minä haluaisin maalauttaa sen valkoiseksi, mutta vielä en ole mieheltäni saanut lupaa siihen ja tuskin tulen koskaan saamaankaan. Onhan se hänen kodistaan lähtöisin. Perällä on mummoni senkki ja sekin on tehnyt mieli sutia valkoiseksi sen sadat kerrat, mutta en ole uskaltanut - vielä.






Täällä sitten seurustellaan ja vietetään aikaa ystävien kanssa. Laivapöytä on myös perintö mieheni kotoa.


Se, mitä harrastelen, ovat Alttarit, kuten lapseni sanovat, eli kerään minulle rakkaita ja tärkeitä esineitä ja siirtelen niitä paikasta toiseen. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavana.









Alimmaisessa kuvassa olevat valopallot mieheni toi Azoreilta 5 vuotta sitten kun nuo pallurat eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen. Meillähän tuli kaupassa melkein perheriita, kun minä olin sitä mieltä, että ei tuon kokoista pallosarjaa lähdetä kuljettamaan Suomeen, nehän täyttävät yhden matkalaukun. Mutta hän halusi niitä yhtä paljon kuin lapsi löytämäänsä lelua ja nythän hänen on hyvä sanoa, kuinka hän oli aikaansa edellä.
Suurin osa tavaroista on matkamuistoja, mutta osa tietysti itse hankittuja, mukana myös kirppislöytöjä.


Tämä kaappi kuuluu olohuoneen perällä olevaan kaappisarjaan ja onhan siinä hyvä säilyttää vaikkapa mitä.



Omaan valtakuntaani eli keittiöön olen erittäin tyytyväinen, vaikkakaan me emme asuneet vielä talossa kun tänne valittiin uusia kaapistoja ym. Muutimme vasta valmiiseen kotiin, jonne mieheni veli oli vaimonsa kanssa valinnut kaikki materiaalit. Mutta aika yksiin on mennyt, sillä vielä ei ole niitä valintoja kaduttu. Keittiö on pieni, mutta erittäin toimiva. Siellä on hyvä viuhutella vispilää päivästä toiseen.

Tällaista meillä siis on. Olemme itse erittäin tyytyväisiä kotiimme. Täällä on hyvä olla. Mutta ainahan voi tehdä muutoksia ja haaveilla. Haaveilusta puheenollen kerron tässä vitsiltä tuntuvan asian, joka kuitenkin oli meidän perheen aamukeskustelu tässä muutama viikko sitten. Sanoin miehelleni, että sinä olet sitten kummallinen, kun et koskaan haaveile mistään. Minulla taas on haaveita, pieniä kylläkin, mutta juuri ne haaveet kantavat tässä elämässä. No, tähän mieheni tokaisi, että onhan hänellä haaveita, mutta kun hän sanoo ne ääneen, niin vastaus on kuulemma, että SEN jos menet tekemään, niin tulee lähtö kyllä. No, ehkäpä siksi, että hänen haaveensa ovat hieman eri hintaluokkaa kuin minun haaveeni.

Mutta etten väsyttäisi teitä, niin muutama kuva vielä lisää ja tiedätte, millainen on minun kotini.







Oikein ihanaa pikkujoulun aikaa teille kaikille!
Viimeisinä kuvina melkein oman blogini nimi muistuttamassa nukkumaanmenoa ja vielä se paras lause, mitä voi katsella suihkussa.




Paula

tiistai 17. marraskuuta 2015

Lusikka sopassani

Tervehdys ystäväni

Näinä päivinä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun tein melko täydellisen ruokaremontin. Sen ansiosta olen nyt 20 kg kevyempi tuohon vuodentakaiseen olooni. En aio saarnata, mitä kannattaa syödä tai mitä ei, kerron vain omasta ruuanlaitostani ja ruokailutottumuksista.

Tiedän, että olen leipuri, mutta en ruuanlaittaja, kunnes alkoi vuosi 2015. 
Olen aina ollut töissä se eväidenkantaja, enkä ole vieraillut ruokasalissa moniakaan kertoja. Söin aina voileivän ja join kupin kahvia sillä seurauksella, että napostelin illalla sitten kaikkea mahdollista, eniten kuitenkin makeaa.
Poikkesin tässä yhdessä entisessä työpaikassani, jossa minua tuli vastaan nauraen vanha työkaveri. Hän sanoi, että nähdessään minut, hänelle tulee aina mieleen Saarioisten kanakeitto. Söin sitä varmaan 2 vuotta ruokatunnilla ja ajattelin jo muuttuvani itsekin täydelliseksi kanaksi.
Varsinkin nyt vanhempana olen syyllistänyt itseäni siitä, ovatko lapseni saaneet kotona kotiruokaa vai ovatko he kasvaneet eineksillä. No, kotiruualla he kasvoivat, mutta ruuanlaitto oli minulle se välttämätön paha. Tein muille ruokaa, mutta itse kuittasin ruuan monesti voileivällä ja kahvilla, ajatellen, että ruoka se on, joka lihottaa, ei kahvi-leipä-yhdistelmä.

Vuosi sitten aloin karsia ruokavaliostani ne kaikki herkut, mitä tuli naposteltua pitkin päivää ja aloin syödä kunnon ruokaa. En ole ollut koskaan salaatin ystävä, enkä tehnyt salaatteja nytkään. Niiden sijaan söin fetajuustoa, punajuurta ja muita kasviksia keitettynä. Mutta herkuista, siis leivonnaisista ja karkeista aloin luopua pikkuhiljaa. Pääsin siis irti sokerikoukusta, vaikken koskaan olisi uskonut pääseväni moiseen suoritukseen.
Aamulla syön kunnon aamupalan ja päivällä kunnon ruoka-annoksen. Illalla syön sitten vain hedelmiä, maustamatonta jugurttia yms.

Väliin mahtui joulu, jolloin moni sanoo lihoavansa. Kyllä se vanha sanonta, että se, mitä syö uuden vuoden ja joulun välillä lihottaa, eikä se, mitä syö joulun ja uuden vuoden välillä.
Tottakai söin ja syön yhä herkkuja, mutta paljon, paljon vähemmän. Muistan kun eräänä jouluna söin tuosta vaan Vihreitä kuulia, sen pienemmän paketin kerralla, jolloin tyttäreni sanoi, että hän ei voi käsittää, kuinka joku voi syödä tuollaisen määrän makeaa kerralla. Minä pystyin siihen. Fazerin sininen levy meni hetkessä, samoin pussi irtokarkkeja.
Nyt minulle riittää 3 palaa suklaata ja sekin maistuu jo makealta.

Koskaan en ymmärtänyt, että sen luovuuden ja kekseliäisyyden, jonka käytän leivonnassa, voisin käyttää myös ruuanlaitossa. Nyt perheeseemme ovat palanneet aivan tavalliset arkiruuat ja niiden teko on nyt todella mielekästä. Osaan taikoa aika olemattomista aineksista hyvää syötävää.
Mieheni on yhdeltä ammatiltaan liha-ja kalamestari eli hänen kontolleen ovat jääneet aina ns paremmat ruuat. Hän on aina satsannut myös ruuan ulkonäköön ja makuun, varsinkin kun meille tulee ruokaystäviä kylään. Minulle on jäänyt kattaus ja makeiden herkkujen valmistus.

Mennessäni naimisiin, pääsin myös appivanhempieni elintarvikeliikkeeseen töihin, oman työni ohella. Siellä kokeilimme mieheni kanssa kaikkia uusia herkkuja, mutta kuinka ollakaan, niitä herkkuja tarjottiin vieraille, mutta itse syötiin taas sitä kahvia ja leipää. Asiakkaat kai luulivat, että meidän perheessä on aina täyskattaus iltaisin, mutta totuus oli toisenlainen. No, sisäfilettähän kukaan ei juuri osta silloin kun se on parhaimmillaan eli melkein mustaa, niin silloinhan se piti syödä itse. Sunnuntaisin olikin sitten muilta ostamatta jäänyttä sisäfilettä ja valkosipuliperunoita. Nam vieläkin.

Nyt ruokapöytäämme istuu tyytyväisiä ruokailijoita, kun ruoka on valmistettu rakkaudella puhtaista, kotimaisista raaka-aineista ja myös äiti osaa loihtia herkkuja. Muutakin kuin täytekakkuja.
Tänä vuonna kasvatimme itse perunat, porkkanat, sipulit, tillit ja persiljat. Niitä riittää vielä talven nautintoihinkin.

Arkisin en satsaa kattaukseen, mutta kun kutsumme ystäviämme kylään, laitan esille parhaat astiat ja koetan kattaa kauniisti. Kaunis kattaushan on puoli ruokaa ja tunnelmaa. Meillä on 4 pariskunnan kerho, joka kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin nauttimaan 3 ja joskus 4 ruokalajin illallisen ja täytyy sanoa, että se jos mikä on yhdessäoloa parhaimmillaan.

Ravintolassa käymme aika harvoin. Tyttäreni luona käyn pari kertaa vuodessa Helsingissä ja hän valitsee aina illaksi jonkin eksoottisen ruokailupaikan. Siksipä mieleeni on jäänyt 2 unohtumatonta paikkaa, joissa ruokailu on ollut taivaallinen nautinto. Toiseksi paras oli syksyisellä reissullamme Mallorcalla, jonka siäänkäynnistä on kuva alhaalla ja se paras on Budapestissa, ravintolassa, jossa kaikki tarjoilijat olivat oikeita oopperalaulajia. Noita tunnelmia eivät kuvaa mitkään otokset, mutta mielessä ne ovat aina.

Nyt nautin ruuanlaitosta, sekä arkipäiväisestä, että juhlavastakin. Kaiken voi oppia vanhempanakin, koskaan minkään uuden aloittaminen ei ole liian myöhäistä. Hyvä ruoka, hyvä mieli, niinhän se menee.

Laitan tähän loppuun reseptin eräästä lempiruuastamme ja se maistuu aina myös vieraille eli NAPPULAPATA:

n 400 g possun SISÄfileetä ( ei ulkofilettä)
makeaa sinappia
grillimaustetta
suolaa maun mukaan
vähän hunajaa pehmentämään makua
purkki kermaa
1 pkt Musta Pekka tuorejuustoa (Musta Pekkaa ei enää saa, mutta sen korvaa muu mustapippurituorejuusto)

Leikkaa sisäfile noin peukalonpään kokoisiksi paloiksi, ruskista ja lisää mausteet.
Sitten kaadat päälle purkin kermaa ja sulatat siihen Musta Pekka-juuston.
Annat muhia padan uunissa 175 C:ssa noin tunnin.


Oikein nautinnollista viikon jatkoa teille kaikille!
Paula


lauantai 7. marraskuuta 2015

Rakkauteni:leivonta ja macaronit

Oikein mukavaa lauantai-iltaa blogini seuraajat

Ajattelin postata teille rakkaimmasta harrastuksestani eli leivonnasta. Siihen innostuin jo pienenä kun seurasin äitini leivontaa. Meillä tehtiin joka viikko pullaa ja kuivakakkuja. Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 42 vuotta sitten, niin meillä häntä minun jälkeeni kiinnosti äitini leipoma pulla. Koska hän on kauppiaan poika, niin heillä syötiin vain kaupan pullaa ja minä taas en saanut sitä koskaan. Niinpä molemmat saivat seurustelun alussa uusia makuelämyksiä.

Leipomisinnostukseni on vain kasvanut vuosien myötä ja yhä edelleen haen uusia ideoita netistä ja lehdistä. Lastemme synttäreille aloin tehdä sitten jo vähän vaativampia täytekakkuja ja pian huomasin tekeväni niitä myös anopilleni ja ystävillenikin. Kuten olen sanonut itsestäni, että jos/kun innostun jostakin, teen sitä täysillä ja mistä en ole kiinnostunut, siihen en lähde mukaan ollenkaan.

Tänä päivänä kakkujen teko on jo suuren luokan taidetta. Sokerimassakakkuihin en ole hurahtanut kuin yhden ainoan kakun verran. Ja vain siitä syystä, koska pidän itse niitä niin makeina, että niin minulla kuin monella muullakin se kuorikerros jää lautasen reunalle. Sokerimassasta teen kylläkin koristeita kermakakkuihin ja se, jos mikä on pitkää pinnaa vaativaa ja todella työlästä hommaa. Olen ottanut vastaan aika vaikeitakin haasteita ja ne ovat minulle kuin maratonin maaliintulo:jess, mä tein sen!

Mutta nämä maagiset macaronit. Niihin hurahdin vajaat 2 vuotta sitten kun tyttäreni pyysi, josko tekisin niitä hänen häihinsä. Lupasin opetella. Kyllä siinä muutama kymmenen pellillistä meni rumien sanojen saattelemana roskiin, siinäkin kun kelpuutan vain ne  täydelliset yksilöt. Mutta en antanut periksi, vaan jatkoin opettelua ja nyt muutama tuhat macaronia tehneenä voin sanoa, että kyllä työ tekijäänsä neuvoo. Olen keskustellut monen leipurin kanssa macaroneista ja ongelmista niiden kanssa ja melkeinpä kaikki sanovat, että ne ovat todella haastavia. Vieläkin minulta saattaa mennä koko pellillinen roskiin, vaikka olen tämän vajaan 2 vuoden aikana tehnyt niitä aina samalla reseptillä. Mutta itsekseni olen pohtinut, että esimerkiksi värit käyttäytyvät eri tavalla. Tuosta haasteellisuudesta kertoo sekin, että täällä kotipaikkani lähistöllä tiedän vain pari muuta, jotka tekevät macaroneja ja usein on kännykässäni viesti:sopisiko sinulle, että saisin macaroneja silloin ja silloin. No, sopiihan se.

Laitan teille tässä nyt oman ohjeeni. Ohjeita on valtava määrä ja jokainen tekee omalla, hyvällä reseptillään,mutta minulle tämä resepti on se kaikkein paras. Macaronithan ovat mukavaa tarjottavaa, koska ovathan ne gluteenittomia ja laktoosittomia. Suomeenhan ne ovat rantautuneet Ranskasta vasta 2-3 vuotta sitten ja ovat nyt niitä trendileivonnaisia.

Tässä sitten ohje:

3 munanvalkuaista (itse en enää punnitse niiden määrää, vaan käytän aina L-koon munia
30 g erikoishienoa sokeria
Valkuaisten joukkoon ei saa mennä pisaraakaan keltuaista, sillä silloin peli on pelattu.
Nämä vatkataan niin, että vaahtoon muodustuu ikäänkuin "huippuja".

Sitten mitataan 120g mantelijauhetta ja 200 g tomusokeria, siivilöidään ne huolella ja sekoitetaan valkuais-sokerivaahtoon. Pastavärin lisään aina tuohon valkuaisvaahtoon.

Sitten tuleekin se haastavin vaihe. Munavaahto-jauhoseos sekoitetaan ensin puoli minuuttia aika nopeasti sekoittaen ja sen jälkeen varovasti käännellen ja niin kauan, että taikina on tasaisen väristä ja irtoaa helposti leivonta-astiasta. Jos vatkaa liikaa, taikina vetelöityy ja taas on peli pelattu. Mutta kokeilua ja kärsivällisyyttä, niin kyllä siihen oppii.
Sitten seos laitetaan pursotuspussiin. Itse käytän pyöreää tyllaa ja pursotan pellille noin euron kokoisia macaroneja.

Seuraava haaste onkin maltti, että macaronien pitää antaa kuivua pelillä niin kauan, kunnes sen pinta tuntuu vähän kovalta, eikä sormeen saa tarttua taikinaa yhtään.

Näiden jälkeen homma onkin jo helppoa. Paistoaika on uunissa 150 asteessa 15 minuuttia. Itse  annan macaronien levätä pellillä seuraavaan aamuun ja irroitan ne leivinpaperilta vasta silloin ja yleensä ne irtoavat kauniisti.

Sitten vain täyttämään niitä. Minä käytän aina sekoitusta, jossa on puolet laktoositonta sitrustuorejuustoa ja puolet Lemon Curdia eli itse tekemääni sitruunahilloa. Tämän täytteen olen muiden kanssa todennut todella hyväksi, koska macaron-leivonnainen sinällään on jo makea, niin tuo sitrustäyte kompensoi makua hyvin. Alkuun käytin hilloja ja minusta ne olivat aivan liian makeita.

Sitten vain nauttimaan ihanista macaroneista. Suureksi surukseni en saanut viedä noita macaroneja hääpaikalle yhtään, koska pitopalvelu ei sallinut mitään itsetehtyä, mutta onneksi opin näiden leivonnaisten teon kuitenkin.

Facebookissa minulla on oma ryhmä, jossa on melkeinpä pelkästään leivonnaisia ja muutamia hyväksi havaitsemiani ruoka-ohjeita. Tervetuloa sinne seuraamaan ryhmää Mummun muffinssi

Oikein mukavaa isänpäivää kaikille isille ja ovathan ne miehetkin aikamoisia leipureita. Tässä hääkuva kuitenkin tyttäreni häihin tehdyistä macaroneista, jotka sitten otettiin kotona.


maanantai 2. marraskuuta 2015

LASTENKASVATUSPOHDINTAA





Keskustelin molempien aikuisten lasteni kanssa tässä viikon sisällä siitä, kuinka paljon he merkitsevät minulle. En haaveillut nuorena isosta lapsimäärästä, mutta ajattelin kuitenkin, että jos minulle heitä suodaan, koetan tietysti olla maailman paras äiti, kuten jokainen muukin äiti varmastikin haluaa. Toisen asian päätin myös nuorena. Jos minusta tulee äiti, koetan selvittää heidän kanssaan kaikki asiat niin, että kotiin olisi aina hyvä tulla. Minut valitettavasti kasvatettiin niin, että kaikki epämiellyttävät asiat koetettiin saada huutamalla perille. Kasvatuskeinoista se on ehkä kaikkein heikoin tapa.

Lapsihan on meille lahja. Saadessamme ensimmäisen lapsemme, mukana ei ole takuutodistusta eikä tuotteella ole vaihto-oikeuttakaan, vaikka se alkaisi tökkimään.
Meidän on siis itse rakennettava pohja uudelle elämälle ihan alusta asti. Se, mille pohjalle haluamme lapsen elämän rakentuvan, riippuu monista asioista. On asioita, joihin emme vain kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan, mutta suurin lahja, jonka voimme uudelle elämälle antaa, on pohjaton rakkaus ja ymmärrys lasta kohtaan. Se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö elämässä ja perheessä noudateta sääntöjä eikä sitäkään, etteikö joskus voi joutua jäähylle niin kotona kuin koulussakin. Rajojen asettamiset ovat juuri sitä rakkautta.
Suurimmat ongelmat tulevat varmaan erimielisyyksistä lapsen kanssa. Se, kuinka ristiriitatilanteissa toimitaan, riippuu mielestäni melko täydellisesti vanhemmista. Annetaanko jo puhetta ymmärtävälle lapselle oikeus kertoa, miksi on tehnyt väärin ja annetaanko hänelle puheenvuoro samoin kuin aikuiselle. Lapsihan haluaa ainakin aina ilmoittaa ensimmäisenä koulusta tultuaan ne kivat asiat.
Suurin virhe kasvatuksessa mielestäni on se, että ristiriidat päättyvät vanhemman huutoon ja oman kontrollinsa menetykseen. Jos asioiden käsittely päättyy aina huutoon, saatikka lapsen moittimiseen ja jopa uhkailuun, silloin peli on menetetty. Lapsi ei opi luottamaan vanhempaan ja oppii pelkäämään negatiivisten käsittelyä jo etukäteen tietäen, mikä on lopputulos. Usein hän valitettavasti alkaa itse jo pienenä huutamaan asioita takaisin luullen, että ongelmat ratkeavat sillä.
Lasta voi kasvattaa lämmöllä ja rakkaudella. Annetaan lapselle mahdollisuus olla osallisena siihen, mitä on tehty tai jätetty tekemättä. Lapsilla on paljon asioita, varsinkin koulukiusaamista, josta olen puhunut myös omalta osaltani aiemmin ja he eivät yksinkertaisesti uskalla puhua niistä kotona. Olen itse sanonut omille lapsilleni aina, että ei saa olla niin kauheaa asiaa, etteikö siitä voisi puhua kotona ja selvittää ongelmat yhdessä ja hyvin se homma meillä ainakin on toiminut.
Myös sosiaalisten taitojen omaaminen on suuri lahja. Sosiaaliset taidot eivät ole samaa kuin sosiaalisuus. Ujolla ja empaattisellakin lapsella voi olla ja onkin usein hyvät sosiaaliset taidot. Lainaan tässä erään opettajan viisasta mottoa: Vaikka lapsi olisi millainen nero tahansa, mutta jos häneltä puuttuvat sosiaalisuus ja empaattisuus ,toisen ihmisen huomioiminen, hänellä ei liene menestymisen mahdollisuuksia tämän päivän maailmassa, missä olemme tulleet entistä enemmän riippuvaisiksi toisistamme.

Aurinkoista viikkoa kaikille lukijoilleni!

Paula




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Koulukiusaamisesta

Aurinkoiset huomenet kaikille!

Talo on hiljainen, mies nukkuu ja nyt on aikaa vain omille ajatuksille. Selailin facebookia ja kun sinne on tullut uusi osio, jossa voi tarkastella muistojaan menneiltä vuosilta, sain sieltä hyvän aiheen tämän aamun bloggaukseen.Yksi syy tai halu perustaa oma blogi olikin juuri se, että kirjoittelin silloin tällöin itselleni ajankohtaisista aiheista facebookiin, mutta sinne ne tuntuivat liian pitkiltä. Joten tässä nyt ollaan.

Vuosi sitten olen avautunut henkilökohtaisesta aiheesta,koulukiusaamisesta. Sitä on ollut aina ja valitettavasti sitä tulee olemaan myös vastaisuudessa. Kukaan ei varmaan onnistu poistamaan sitä, ehkä hieman vähentämään.

Tässä muutama vuosi sitten aihe oli median pyörityksessä niin, että melkein jokainen tuli kaapista ja ilmoitti olevansa kiusattu. Enpä lähde epäilemään tuotakaan, mutta kun kiusaaminen koulussa on sitä tasoa kuin se kohdistettiin minuun itseeni, niin voin sanoa, että arvet siitä jäävät sieluun ikuisiksi ajoiksi.

Asuin pienellä paikkakunnalla silloin oppikouluvuosinani, jolloin kiusaaminen oli pahimmillaan. Kotini oli vielä 5 km kylän keskustasta eli suoranaisessa tuppukylässä. Koulubussi kuljetti meitä ja tänä päivänä nähdessäni sen kokoisen bussin, mieleeni tulee aina nuo ajat. Olimme vähän toisen luokan kansalaisia koko kylän oppilaat ja koska silloin ei ollut mopoautoja, eikä meidän perheellä ainakaan varaa edes hankkia sellaista, niin siellä kotona sitten nyhvättiin kaikki illat ja viikonloput, kunnes alkoi teini-ikä. Kyllä oli kauheaa kuunnella koulussa kun kaverit olivat olleet kylillä, istuneet baareissa, tehneet kaikkea kivaa porukalla, mutta minä en koskaan saanut olla osa tuota porukkaa.
Äiti ompeli kaikki vaatteeni ja koska hän voimakastahtoisena naisena myös vaati minua laittamaan ne päälleni, niin eipä siinä voinut vaatteillakaan koreilla. Muistan kuin eilisen päivän erään hiihtoretken. Minulla ei ollut yhtään kaveria, mutta naureskelijoita kyllä riitti, koska äiti oli ommellut minulle uudet hiihtohousut. Vaikka itse olen syntynyt 50-luvulla, niin niiden malli oli kyllä 30-luvulta. Muistan niin tarkkaan niiden värinkin ja varsinkin sen illan, kun itkin kotona koko hiihtoretkeä.Opettaja oli huomannut, kuinka kukaan ei huolinut minua kaverikseen ja niinpä hän sai minusta hiihtokaverin.
En ollut koskaan myöskään poikien suosiossa, koska olin aina poikatyttö. Tyttö, joka kävi linnunpesillä, tukka singlattiin aina kivun kanssa ja nuo äidin ompelemat vaatteet eivät olleet koskaan sieltä kutsuvimmista päästä. Naiseuteni löysin vasta myöhemmällä iällä ja nyt niin elämässäni kuin kotini sisustuksessa on tuota romatiikkaa, jota jäin vaille nuorena.

Mieleeni on jäänyt varsin hyvin 2 tyttöä, jotka potkivat koulubussin seiniä ja huusivat, että joko teillä on heinät kengissä kun lähdette sinne kotiinne. Vasta aikuisena olen pystynyt kertomaan heille tästä asiasta ja mikä ihmeellisintä, kumpikaan ei muista kiusanneensa minua, vaan he molemmat tunnustivat itse, kuinka heitä on kiusattu. Niinpä, sieltä se paljastui ja tätä lukiessaan he voivat nauraa, koska asiat on sovittu ja ollaan hyviä ystäviä. Mutta tuon toisen tytön kanssa puhuin asiasta vasta ihan tänä vuonna. Ajatelkaa, asia on tapahtunut 1970-luvulla ja 2010-luvulla muistan sen piikin lihassani yhä. Sattuipa niinkin mukavasti ja helppo nyt on naureskella tuollekin asialle, että tuo toinen tyttö, nyt tietysti aikuinen, fiksu nainen, julkaisi facebookissa jonkin mielipiteensä tms, josta en oikein pitänyt. No, itsellenikin ihan ihmetyksenä melkeinpä hyökkäsin hänen kimppuunsa, menetin malttini siis totaalisesti. Ihmettelin itsekin sitä todella paljon ja pohdittuani aikani asiaa, huomasin, että tuo primitiivinen reaktio juonsi juurensa sinne kiusaamisaikaan ja siksi tuo valtava tunnepurkaus. Niin pinnassa ne arvet kuitenkin ovat vieläkin.Mutta asia tuli käsiteltyä tämänkin ikäisenä ja tuo ihana nainen ymmärsi reaktioni. Minulla on onneksi taito pyytää anteeksi käytöstäni, kun huomaan loukanneeni toista tai tehneeni väärin. Elämän tuomaa taitoa sekin.

Koska isäni oli opettaja tuolla pikkukylän koululla ja oli tunnettu aika ankaranakin kasvattajana, niin en uskaltanut puhua koskaan hänelle tästä kiusaamisesta. Meillä oli isän kanssa ikäeroa 40 vuotta ja isä oli vanhan kansan mies ja arvostettu opettaja. Isä oli sitä mieltä, että kaikkien kanssa on tultava jollakin tasolla toimeen eikä ketään saa asettaa eriarvoiseen asemaan varakkuuden, älykkyyden, ulkonäön, ei siis minkään asian takia. Kaikkia kohdellaan samalla tavalla. No, kenelle olisin voinut puhua. Äitini ei ymmärtänyt asiaa, vaikka koetin puhuakin siitä joskus. Olin aina yksin omine murheineni.

Töihin menin sokerijuurikaspellolle jo 13-vuotiaana, saadakseni itselleni vaaterahaa. Vieläkin muistan ne punaiset farkut ja uuden maiharin, jotka ostin ensimmäisillä rahoillani. Voi sitä onnenpäivää kun sain näyttää kavereilleni, että täältä pesee!

Elämäni muuttui kiusaamisen kannalta vasta lukioon mennessäni. Vanhemmat kustansivat minulle kielikurssin Englantiin ja seuraavana vuonna aloinkin seurustella yhden kiusaajani, tai sanotaanko kauniimmin, pojan kanssa, joka oli osaltaan myös naureskellut minulle aiemmin. Nyt tuo poika on kulkenut rinnallani 42 vuotta ja ollut aviomiehenäkin 37 vuotta.

Jos voin antaa joitakin neuvoja niille, joiden lapset ovat koulukiusattuja, on se, että puhukaa lastenne kanssa kaikesta ja aina. Olen itse opettanut oman perheeni puhumaan ihan kaikesta, sillä puhumalla asiat ainakin selvenevät ja niillä on tapana myös parantua. Puhukaa, puhukaa, mutta koettakaa osata olla myös hiljaa. On myös tilanteita, joihin vanhemmat eivät saisi puuttua. Niitä ovat esimerkiksi tyttöjen vähäpätöiset riidat kavereista, se kolmas pyörä kun on aina liikaa jne...mutta olkaa ihan oikeasti läsnä lastenne kanssa ja antakaa heille aikaa kertoa myös heidän omat näkemyksensä asioista.

Näillä sanoilla lähdemme uuteen, sopuisaan viikkoon ja toivotan teille jokaiselle oikein mukaviä päiviä!

Paula



maanantai 19. lokakuuta 2015

Ensimmäinen postaus : Värien ihana maailma

Minkä värinen sinä olet ? Onko vaatekaapissasi ja kodissasi enemmän yhtä väriä vai löytyykö niistä koko väriskaala ?Tiedän paljon ihmisiä, joille yksi väri on se ainoa ja sitä löytyy niin vaatekaapista kuin sisustuksestakin. Suoritin tässä muutama vuosi sitten Värianalyytikon tutkinnon ja se oli niissä unelmissani jo pitkään. Kurssi oli todella mielenkiintoinen.

Heti kurssin alussa vetäjä sanoi, että ensisilmäyksellä hän löytää täältä yhden, joka on juuri sitä yhtä väriryhmää eli kevättä. Tiesin heti, että se olin minä. Olinhan kyllä käynyt analyysissä jo 20 vuotta sitten ja olenkin kyllä itse todellinen esimerkki kevätihmisestä.

Värianalyysissähän ihmiset jaetaan 4 eri ryhmään. Lämpimiin kevääseen tai syksyyn ja kylmiin kesään ja talveen.
Mitä ovat nuo lämpimät ja kylmät väri-ihmiset ? No, siinähän voidaan pureutua ihan ihmistyyppiinkin asti. Meille annettiin ammattiesimerkkejä, joista piti valita, mikä vuodenaika ko ihminen on. No, sairaanhoitaja mielletään valkoiseksi ja valkoistahan on sekä kylmä puhdas valkoinen, että lämmin luonnonvalkoinen. Niissä on suuri ero. Poliisi mielletään kylmän siniseksi jne. Mielenkiintoista.
Värianalyysihän perustuu 3 tekijään:ihon, silmien ja hiusten väriin ja silmien värissäkin katsotaan iiriksen ulkoreunaa. Onko se pehmeä, silmän väriin sulautuva lämmin väri vai kuten tussilla vedetty viiva iiriksen ympärillä, jollainen on kylmillä väri-ihmisillä. Haastavin analysoitava tapaus oli kalju mies.

Käytyäni tuon kurssin tulin kotiin innokkaana ja tein analyysin miehelleni. Sitten hain hänen vaatekaapista toiseen käteen paitoja, joita hän pitää aina ja toiseen käteen paitoja, joissa ei ole mitään vikaa, mutta hän vain ei käytä niitä. Kysyin, mikä ero näillä on ? Vastaus oli, että kai se nyt siihen analyysiin perustuu. Juuripa niin, siihen. Koska hän on kevät, niin kylmät värit eivät sovi hänelle. Tiedämmehän jokainen nainen, että on kauniita vaatteita, mutta jokin niissä vain on, että ne jäävät sinne kaappiin. Ja syy on juuri näissä väreissä.

Hiukset ovat asia, johon itse, valitettavasti kiinnitän paljon huomiota. Katson, kuinka joku on pukeutunut kauniisti, mutta hiusten väri on väärä. Silloin kokonaisuus ei anna hyvää tunnetta. Kylmille ihmisille sopivat platinanvaaleat tai muut kylmät hiusvärit ja meille lämpimille kellertävät, punertavat yms.

Myös korut määräytyvät analyysin ja kokemuksen mukaan. Kylmälle sopivat hopeakorut ja lämpimälle kulta.

Tuo luonneanalyysi on mielenkiintoinen. Itse olen siitäkin hyvä esimerkki. 25 vuotta sitten minulla ei ollut kotona mitään muuta väriä kuin mustaa ja valkoista-ei mitään muuta. Anoppi koetti josku tuoda jotain romanttista, mutta sinne kaapin perälle ne päätyivät. Silloin olin luonteeltanikin musta-valkoinen. Joko hyväksyin asiat tai sitten en-vaihtoehtoa ei ollut.
Nyttemmin elämääni ovat tulleet värit. Pidän pukeutumisessa yksinkertaisuudesta, mutta aina haluan jotain hieman romanttista mukaan. Vaatevarastoni on kyllä niin pieni, että siellä ovat suorat linja ja romantiikka sulassa sovussa rinnakkain. Olen aikuistuttuani ja elämän tuomine opetuksineen muuttunut myös suvaitsevammaksi. Arvostan sitä, että jokaisella on oma mielipiteensä ja koetan elää niin, etten tuomitsisi ketään. Elämä opettaa.
Kotini on jotakin pelkistetyn ja romanttisen välillä. Rakastan kaikia kauniita esineitä, mutta en keräile niitä enää liikaa.

Tuolloin musta-valkoinen-kautena vaatteeni olivat melkein kaikki silti punaisia. Nyt rakastan luonnonläheisiä vaaleitä sävyjä. Yksi väri on, jota kotoani ei löydy kuin yhdessä vaatteessa ja se on siniset farkut. Sininen ei ole koskaan ollut minun värini. Ystäväni sanoi, että kyllä sekin kausi vielä tulee, mutta antaa ajan näyttää.

Tällainen väripohdinta tänään ja blogisynnytys on nyt vaihtunut ensiaskeleiksi blogimaailmassa, Ensin kontataan, sitten opetellaan kävelemään horjuen, sitten toivottavasti kävellään ja siihen kävelyyn haluan teidät kaikki rinnalleni.

Laitan tänne loppuun väriskaalat keväästä ja kesästä, niin voitte miettiä, kumpaa olette. Tähänhän lisätään vielä lämmin syksy ja kylmä talvi. Musta ja valkoinen ovat vain talvi-ihmisen värejä, vaikka toisin luullaan. Ainoa väri, jota löytyy ainoastaan lämpinä, on oranssi. Se on aina lämmin. Ei ole olemassa kylmää oranssia.

Näillä värieväillä toivotan teille oikein värikästä viikkoa !