Mun kotini on täällä

Marraskuisen harmaata iltaa ystäväni

Kun aikoinani aloin seuraamaan tyttäreni innostuksesta blogeja, niin suurimmaksi osaksi ne olivat vaatebloggauksia. Ne vaan eivät olleet minun juttuni, siis ne vaatteet, bloggaus kylläkin iski heti sydämeen. Jospa minäkin joskus....ja tässä sitä ollaan. Vaatebloggauksia minulta on turha odottaa, sillä tuntuu, että vaatekaappini on vuodesta toiseen sama. Puolet pienempi kuin mieheni.

Mutta kun löysin ns lifestylebloggaukset kotikuvineen ja muine aiheineen, olin ihan myyty. Uusia blogeja tulee varmaan päivittäin uusia, mutta seuraan kuitenkin eniten niitä oman näköisiäni. Ja haaveilen. Haaveilen siitä ja tuosta, tuonkin haluaisin, saan valtavia inspiksiä, mutta suurin pulma on toteuttaminen. 1970-luvulla rakennettuun taloon mahtuu elämän varrella tehtyjä hankintoja yhtä paljon kuin niitä ei-niin-minun-näköisiäkin, mutta perintönä tulleita huonekalujakin, joista en malta luopua. Vaikka olenkin supernopea tavaroiden hävittäjä, niin nuo tietyt tavarat ovat ja pysyvät. Kuten mieheni sanoo, että koskaan ei voi kotiin tullessa olla varma siitä, etteikö sänkyä olisi viety kirppikselle myyntiin.

Kerroin jossakin postauksessani, että tyylini on selkeän ja romanttisen välillä. Linjojen pitäisi olla yksinkertaisia, mutta aina mukaan pitäisi mahtua jotain hieman bling-blingiä. Nuorena olin täysin mustavalkoinen. Kodissamme ei ollut mitään muuta väriä kuin mustaa ja valkoista. Jos anoppi koetti ujuttaa jotain roosaa kuppia, niin kaapin perälle päätyi varmasti. Nyttemmin elämääni ovat tulleet värit. Kaikki muut, paitsi ei sininen. Joku sanoi, että senkin aika tulee, mutta nähtäväksi jää.

Tuolla perällä oleva ruokailukalusto on perintö mieheni vanhemmilta. Tilaahan meillä tässä talossa on 180 neliötä eli tavaraa kyllä mahtuu, mutta miten sijoittaa ne kaikki, onkin jo toinen asia. Tuon pöydän, jonka paikka tulee olemaan aina tuolla, ääreen mahtuu suuri joukko sukulaisia ja ystäviä ruokailemaan ja seurustelemaan ja tuon pöydän ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, vietetty ainakin 30 joulua ja muuta suurta juhlaa suuren joukon kanssa ja juuri siksi se on tärkeä meille. Mutta, on vain yksi ja iso asia. Minä haluaisin maalauttaa sen valkoiseksi, mutta vielä en ole mieheltäni saanut lupaa siihen ja tuskin tulen koskaan saamaankaan. Onhan se hänen kodistaan lähtöisin. Perällä on mummoni senkki ja sekin on tehnyt mieli sutia valkoiseksi sen sadat kerrat, mutta en ole uskaltanut - vielä.

Täällä sitten seurustellaan ja vietetään aikaa ystävien kanssa. Laivapöytä on myös perintö mieheni kotoa.


Se, mitä harrastelen, ovat Alttarit, kuten lapseni sanovat, eli kerään minulle rakkaita ja tärkeitä esineitä ja siirtelen niitä paikasta toiseen. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavana.

Alimmaisessa kuvassa olevat valopallot mieheni toi Azoreilta 5 vuotta sitten kun nuo pallurat eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen. Meillähän tuli kaupassa melkein perheriita, kun minä olin sitä mieltä, että ei tuon kokoista pallosarjaa lähdetä kuljettamaan Suomeen, nehän täyttävät yhden matkalaukun. Mutta hän halusi niitä yhtä paljon kuin lapsi löytämäänsä lelua ja nythän hänen on hyvä sanoa, kuinka hän oli aikaansa edellä.

Suurin osa tavaroista on matkamuistoja, mutta osa tietysti itse hankittuja, mukana myös kirppislöytöjä.

Tämä kaappi kuuluu olohuoneen perällä olevaan kaappisarjaan ja onhan siinä hyvä säilyttää vaikkapa mitä.

Omaan valtakuntaani eli keittiöön olen erittäin tyytyväinen, vaikkakaan me emme asuneet vielä talossa kun tänne valittiin uusia kaapistoja ym. Muutimme vasta valmiiseen kotiin, jonne mieheni veli oli vaimonsa kanssa valinnut kaikki materiaalit. Mutta aika yksiin on mennyt, sillä vielä ei ole niitä valintoja kaduttu. Keittiö on pieni, mutta erittäin toimiva. Siellä on hyvä viuhutella vispilää päivästä toiseen.

Tällaista meillä siis on. Olemme itse erittäin tyytyväisiä kotiimme. Täällä on hyvä olla. Mutta ainahan voi tehdä muutoksia ja haaveilla. Haaveilusta puheenollen kerron tässä vitsiltä tuntuvan asian, joka kuitenkin oli meidän perheen aamukeskustelu tässä muutama viikko sitten. Sanoin miehelleni, että sinä olet sitten kummallinen, kun et koskaan haaveile mistään. Minulla taas on haaveita, pieniä kylläkin, mutta juuri ne haaveet kantavat tässä elämässä. No, tähän mieheni tokaisi, että onhan hänellä haaveita, mutta kun hän sanoo ne ääneen, niin vastaus on kuulemma, että SEN jos menet tekemään, niin tulee lähtö kyllä. No, ehkäpä siksi, että hänen haaveensa ovat hieman eri hintaluokkaa kuin minun haaveeni.

Mutta etten väsyttäisi teitä, niin muutama kuva vielä lisää ja tiedätte, millainen on minun kotini.

Oikein ihanaa pikkujoulun aikaa teille kaikille!
Viimeisinä kuvina melkein oman blogini nimi muistuttamassa nukkumaanmenoa ja vielä se paras lause, mitä voi katsella suihkussa.

Paula

Lusikka sopassani

Tervehdys ystäväni

Näinä päivinä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun tein melko täydellisen ruokaremontin. Sen ansiosta olen nyt 20 kg kevyempi tuohon vuodentakaiseen olooni. En aio saarnata, mitä kannattaa syödä tai mitä ei, kerron vain omasta ruuanlaitostani ja ruokailutottumuksista.

Tiedän, että olen leipuri, mutta en ruuanlaittaja, kunnes alkoi vuosi 2015. 
Olen aina ollut töissä se eväidenkantaja, enkä ole vieraillut ruokasalissa moniakaan kertoja. Söin aina voileivän ja join kupin kahvia sillä seurauksella, että napostelin illalla sitten kaikkea mahdollista, eniten kuitenkin makeaa.
Poikkesin tässä yhdessä entisessä työpaikassani, jossa minua tuli vastaan nauraen vanha työkaveri. Hän sanoi, että nähdessään minut, hänelle tulee aina mieleen Saarioisten kanakeitto. Söin sitä varmaan 2 vuotta ruokatunnilla ja ajattelin jo muuttuvani itsekin täydelliseksi kanaksi.
Varsinkin nyt vanhempana olen syyllistänyt itseäni siitä, ovatko lapseni saaneet kotona kotiruokaa vai ovatko he kasvaneet eineksillä. No, kotiruualla he kasvoivat, mutta ruuanlaitto oli minulle se välttämätön paha. Tein muille ruokaa, mutta itse kuittasin ruuan monesti voileivällä ja kahvilla, ajatellen, että ruoka se on, joka lihottaa, ei kahvi-leipä-yhdistelmä.

Vuosi sitten aloin karsia ruokavaliostani ne kaikki herkut, mitä tuli naposteltua pitkin päivää ja aloin syödä kunnon ruokaa. En ole ollut koskaan salaatin ystävä, enkä tehnyt salaatteja nytkään. Niiden sijaan söin fetajuustoa, punajuurta ja muita kasviksia keitettynä. Mutta herkuista, siis leivonnaisista ja karkeista aloin luopua pikkuhiljaa. Pääsin siis irti sokerikoukusta, vaikken koskaan olisi uskonut pääseväni moiseen suoritukseen.
Aamulla syön kunnon aamupalan ja päivällä kunnon ruoka-annoksen. Illalla syön sitten vain hedelmiä, maustamatonta jugurttia yms.

Väliin mahtui joulu, jolloin moni sanoo lihoavansa. Kyllä se vanha sanonta, että se, mitä syö uuden vuoden ja joulun välillä lihottaa, eikä se, mitä syö joulun ja uuden vuoden välillä.
Tottakai söin ja syön yhä herkkuja, mutta paljon, paljon vähemmän. Muistan kun eräänä jouluna söin tuosta vaan Vihreitä kuulia, sen pienemmän paketin kerralla, jolloin tyttäreni sanoi, että hän ei voi käsittää, kuinka joku voi syödä tuollaisen määrän makeaa kerralla. Minä pystyin siihen. Fazerin sininen levy meni hetkessä, samoin pussi irtokarkkeja.
Nyt minulle riittää 3 palaa suklaata ja sekin maistuu jo makealta.

Koskaan en ymmärtänyt, että sen luovuuden ja kekseliäisyyden, jonka käytän leivonnassa, voisin käyttää myös ruuanlaitossa. Nyt perheeseemme ovat palanneet aivan tavalliset arkiruuat ja niiden teko on nyt todella mielekästä. Osaan taikoa aika olemattomista aineksista hyvää syötävää.
Mieheni on yhdeltä ammatiltaan liha-ja kalamestari eli hänen kontolleen ovat jääneet aina ns paremmat ruuat. Hän on aina satsannut myös ruuan ulkonäköön ja makuun, varsinkin kun meille tulee ruokaystäviä kylään. Minulle on jäänyt kattaus ja makeiden herkkujen valmistus.

Mennessäni naimisiin, pääsin myös appivanhempieni elintarvikeliikkeeseen töihin, oman työni ohella. Siellä kokeilimme mieheni kanssa kaikkia uusia herkkuja, mutta kuinka ollakaan, niitä herkkuja tarjottiin vieraille, mutta itse syötiin taas sitä kahvia ja leipää. Asiakkaat kai luulivat, että meidän perheessä on aina täyskattaus iltaisin, mutta totuus oli toisenlainen. No, sisäfilettähän kukaan ei juuri osta silloin kun se on parhaimmillaan eli melkein mustaa, niin silloinhan se piti syödä itse. Sunnuntaisin olikin sitten muilta ostamatta jäänyttä sisäfilettä ja valkosipuliperunoita. Nam vieläkin.

Nyt ruokapöytäämme istuu tyytyväisiä ruokailijoita, kun ruoka on valmistettu rakkaudella puhtaista, kotimaisista raaka-aineista ja myös äiti osaa loihtia herkkuja. Muutakin kuin täytekakkuja.
Tänä vuonna kasvatimme itse perunat, porkkanat, sipulit, tillit ja persiljat. Niitä riittää vielä talven nautintoihinkin.

Arkisin en satsaa kattaukseen, mutta kun kutsumme ystäviämme kylään, laitan esille parhaat astiat ja koetan kattaa kauniisti. Kaunis kattaushan on puoli ruokaa ja tunnelmaa. Meillä on 4 pariskunnan kerho, joka kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin nauttimaan 3 ja joskus 4 ruokalajin illallisen ja täytyy sanoa, että se jos mikä on yhdessäoloa parhaimmillaan.

Ravintolassa käymme aika harvoin. Tyttäreni luona käyn pari kertaa vuodessa Helsingissä ja hän valitsee aina illaksi jonkin eksoottisen ruokailupaikan. Siksipä mieleeni on jäänyt 2 unohtumatonta paikkaa, joissa ruokailu on ollut taivaallinen nautinto. Toiseksi paras oli syksyisellä reissullamme Mallorcalla, jonka siäänkäynnistä on kuva alhaalla ja se paras on Budapestissa, ravintolassa, jossa kaikki tarjoilijat olivat oikeita oopperalaulajia. Noita tunnelmia eivät kuvaa mitkään otokset, mutta mielessä ne ovat aina.

Nyt nautin ruuanlaitosta, sekä arkipäiväisestä, että juhlavastakin. Kaiken voi oppia vanhempanakin, koskaan minkään uuden aloittaminen ei ole liian myöhäistä. Hyvä ruoka, hyvä mieli, niinhän se menee.

Laitan tähän loppuun reseptin eräästä lempiruuastamme ja se maistuu aina myös vieraille eli NAPPULAPATA:

n 400 g possun SISÄfileetä ( ei ulkofilettä)
makeaa sinappia
grillimaustetta
suolaa maun mukaan
vähän hunajaa pehmentämään makua
purkki kermaa
1 pkt Musta Pekka tuorejuustoa (Musta Pekkaa ei enää saa, mutta sen korvaa muu mustapippurituorejuusto)

Leikkaa sisäfile noin peukalonpään kokoisiksi paloiksi, ruskista ja lisää mausteet.
Sitten kaadat päälle purkin kermaa ja sulatat siihen Musta Pekka-juuston.
Annat muhia padan uunissa 175 C:ssa noin tunnin.

Oikein nautinnollista viikon jatkoa teille kaikille!
Paula

Rakkauteni:leivonta ja macaronit

Oikein mukavaa lauantai-iltaa blogini seuraajat

Ajattelin postata teille rakkaimmasta harrastuksestani eli leivonnasta. Siihen innostuin jo pienenä kun seurasin äitini leivontaa. Meillä tehtiin joka viikko pullaa ja kuivakakkuja. Kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 42 vuotta sitten, niin meillä häntä minun jälkeeni kiinnosti äitini leipoma pulla. Koska hän on kauppiaan poika, niin heillä syötiin vain kaupan pullaa ja minä taas en saanut sitä koskaan. Niinpä molemmat saivat seurustelun alussa uusia makuelämyksiä.

Leipomisinnostukseni on vain kasvanut vuosien myötä ja yhä edelleen haen uusia ideoita netistä ja lehdistä. Lastemme synttäreille aloin tehdä sitten jo vähän vaativampia täytekakkuja ja pian huomasin tekeväni niitä myös anopilleni ja ystävillenikin. Kuten olen sanonut itsestäni, että jos/kun innostun jostakin, teen sitä täysillä ja mistä en ole kiinnostunut, siihen en lähde mukaan ollenkaan.

Tänä päivänä kakkujen teko on jo suuren luokan taidetta. Sokerimassakakkuihin en ole hurahtanut kuin yhden ainoan kakun verran. Ja vain siitä syystä, koska pidän itse niitä niin makeina, että niin minulla kuin monella muullakin se kuorikerros jää lautasen reunalle. Sokerimassasta teen kylläkin koristeita kermakakkuihin ja se, jos mikä on pitkää pinnaa vaativaa ja todella työlästä hommaa. Olen ottanut vastaan aika vaikeitakin haasteita ja ne ovat minulle kuin maratonin maaliintulo:jess, mä tein sen!

Mutta nämä maagiset macaronit. Niihin hurahdin vajaat 2 vuotta sitten kun tyttäreni pyysi, josko tekisin niitä hänen häihinsä. Lupasin opetella. Kyllä siinä muutama kymmenen pellillistä meni rumien sanojen saattelemana roskiin, siinäkin kun kelpuutan vain ne  täydelliset yksilöt. Mutta en antanut periksi, vaan jatkoin opettelua ja nyt muutama tuhat macaronia tehneenä voin sanoa, että kyllä työ tekijäänsä neuvoo. Olen keskustellut monen leipurin kanssa macaroneista ja ongelmista niiden kanssa ja melkeinpä kaikki sanovat, että ne ovat todella haastavia. Vieläkin minulta saattaa mennä koko pellillinen roskiin, vaikka olen tämän vajaan 2 vuoden aikana tehnyt niitä aina samalla reseptillä. Mutta itsekseni olen pohtinut, että esimerkiksi värit käyttäytyvät eri tavalla. Tuosta haasteellisuudesta kertoo sekin, että täällä kotipaikkani lähistöllä tiedän vain pari muuta, jotka tekevät macaroneja ja usein on kännykässäni viesti:sopisiko sinulle, että saisin macaroneja silloin ja silloin. No, sopiihan se.

Laitan teille tässä nyt oman ohjeeni. Ohjeita on valtava määrä ja jokainen tekee omalla, hyvällä reseptillään,mutta minulle tämä resepti on se kaikkein paras. Macaronithan ovat mukavaa tarjottavaa, koska ovathan ne gluteenittomia ja laktoosittomia. Suomeenhan ne ovat rantautuneet Ranskasta vasta 2-3 vuotta sitten ja ovat nyt niitä trendileivonnaisia.

Tässä sitten ohje:

3 munanvalkuaista (itse en enää punnitse niiden määrää, vaan käytän aina L-koon munia
30 g erikoishienoa sokeria
Valkuaisten joukkoon ei saa mennä pisaraakaan keltuaista, sillä silloin peli on pelattu.
Nämä vatkataan niin, että vaahtoon muodustuu ikäänkuin "huippuja".

Sitten mitataan 120g mantelijauhetta ja 200 g tomusokeria, siivilöidään ne huolella ja sekoitetaan valkuais-sokerivaahtoon. Pastavärin lisään aina tuohon valkuaisvaahtoon.

Sitten tuleekin se haastavin vaihe. Munavaahto-jauhoseos sekoitetaan ensin puoli minuuttia aika nopeasti sekoittaen ja sen jälkeen varovasti käännellen ja niin kauan, että taikina on tasaisen väristä ja irtoaa helposti leivonta-astiasta. Jos vatkaa liikaa, taikina vetelöityy ja taas on peli pelattu. Mutta kokeilua ja kärsivällisyyttä, niin kyllä siihen oppii.
Sitten seos laitetaan pursotuspussiin. Itse käytän pyöreää tyllaa ja pursotan pellille noin euron kokoisia macaroneja.

Seuraava haaste onkin maltti, että macaronien pitää antaa kuivua pelillä niin kauan, kunnes sen pinta tuntuu vähän kovalta, eikä sormeen saa tarttua taikinaa yhtään.

Näiden jälkeen homma onkin jo helppoa. Paistoaika on uunissa 150 asteessa 15 minuuttia. Itse  annan macaronien levätä pellillä seuraavaan aamuun ja irroitan ne leivinpaperilta vasta silloin ja yleensä ne irtoavat kauniisti.

Sitten vain täyttämään niitä. Minä käytän aina sekoitusta, jossa on puolet laktoositonta sitrustuorejuustoa ja puolet Lemon Curdia eli itse tekemääni sitruunahilloa. Tämän täytteen olen muiden kanssa todennut todella hyväksi, koska macaron-leivonnainen sinällään on jo makea, niin tuo sitrustäyte kompensoi makua hyvin. Alkuun käytin hilloja ja minusta ne olivat aivan liian makeita.

Sitten vain nauttimaan ihanista macaroneista. Suureksi surukseni en saanut viedä noita macaroneja hääpaikalle yhtään, koska pitopalvelu ei sallinut mitään itsetehtyä, mutta onneksi opin näiden leivonnaisten teon kuitenkin.

Facebookissa minulla on oma ryhmä, jossa on melkeinpä pelkästään leivonnaisia ja muutamia hyväksi havaitsemiani ruoka-ohjeita. Tervetuloa sinne seuraamaan ryhmää Mummun muffinssi

Oikein mukavaa isänpäivää kaikille isille ja ovathan ne miehetkin aikamoisia leipureita. Tässä hääkuva kuitenkin tyttäreni häihin tehdyistä macaroneista, jotka sitten otettiin kotona.

LASTENKASVATUSPOHDINTAA

Keskustelin molempien aikuisten lasteni kanssa tässä viikon sisällä siitä, kuinka paljon he merkitsevät minulle. En haaveillut nuorena isosta lapsimäärästä, mutta ajattelin kuitenkin, että jos minulle heitä suodaan, koetan tietysti olla maailman paras äiti, kuten jokainen muukin äiti varmastikin haluaa. Toisen asian päätin myös nuorena. Jos minusta tulee äiti, koetan selvittää heidän kanssaan kaikki asiat niin, että kotiin olisi aina hyvä tulla. Minut valitettavasti kasvatettiin niin, että kaikki epämiellyttävät asiat koetettiin saada huutamalla perille. Kasvatuskeinoista se on ehkä kaikkein heikoin tapa.

Lapsihan on meille lahja. Saadessamme ensimmäisen lapsemme, mukana ei ole takuutodistusta eikä tuotteella ole vaihto-oikeuttakaan, vaikka se alkaisi tökkimään.

Meidän on siis itse rakennettava pohja uudelle elämälle ihan alusta asti. Se, mille pohjalle haluamme lapsen elämän rakentuvan, riippuu monista asioista. On asioita, joihin emme vain kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan, mutta suurin lahja, jonka voimme uudelle elämälle antaa, on pohjaton rakkaus ja ymmärrys lasta kohtaan. Se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö elämässä ja perheessä noudateta sääntöjä eikä sitäkään, etteikö joskus voi joutua jäähylle niin kotona kuin koulussakin. Rajojen asettamiset ovat juuri sitä rakkautta.

Suurimmat ongelmat tulevat varmaan erimielisyyksistä lapsen kanssa. Se, kuinka ristiriitatilanteissa toimitaan, riippuu mielestäni melko täydellisesti vanhemmista. Annetaanko jo puhetta ymmärtävälle lapselle oikeus kertoa, miksi on tehnyt väärin ja annetaanko hänelle puheenvuoro samoin kuin aikuiselle. Lapsihan haluaa ainakin aina ilmoittaa ensimmäisenä koulusta tultuaan ne kivat asiat.

Suurin virhe kasvatuksessa mielestäni on se, että ristiriidat päättyvät vanhemman huutoon ja oman kontrollinsa menetykseen. Jos asioiden käsittely päättyy aina huutoon, saatikka lapsen moittimiseen ja jopa uhkailuun, silloin peli on menetetty. Lapsi ei opi luottamaan vanhempaan ja oppii pelkäämään negatiivisten käsittelyä jo etukäteen tietäen, mikä on lopputulos. Usein hän valitettavasti alkaa itse jo pienenä huutamaan asioita takaisin luullen, että ongelmat ratkeavat sillä.

Lasta voi kasvattaa lämmöllä ja rakkaudella. Annetaan lapselle mahdollisuus olla osallisena siihen, mitä on tehty tai jätetty tekemättä. Lapsilla on paljon asioita, varsinkin koulukiusaamista, josta olen puhunut myös omalta osaltani aiemmin ja he eivät yksinkertaisesti uskalla puhua niistä kotona. Olen itse sanonut omille lapsilleni aina, että ei saa olla niin kauheaa asiaa, etteikö siitä voisi puhua kotona ja selvittää ongelmat yhdessä ja hyvin se homma meillä ainakin on toiminut.

Myös sosiaalisten taitojen omaaminen on suuri lahja. Sosiaaliset taidot eivät ole samaa kuin sosiaalisuus. Ujolla ja empaattisellakin lapsella voi olla ja onkin usein hyvät sosiaaliset taidot. Lainaan tässä erään opettajan viisasta mottoa: Vaikka lapsi olisi millainen nero tahansa, mutta jos häneltä puuttuvat sosiaalisuus ja empaattisuus ,toisen ihmisen huomioiminen, hänellä ei liene menestymisen mahdollisuuksia tämän päivän maailmassa, missä olemme tulleet entistä enemmän riippuvaisiksi toisistamme.

Aurinkoista viikkoa kaikille lukijoilleni!

Paula