Nyt tunnen Joulun rauhan

Hivelin jouluaatonaattona sisustusliikkeessä silkkisensamettista torkkupeittoa. Jos nyt kuitenkin vielä jotakin tavaraa tyttären tai pojan perheelle... Kävelin liikkeestä ulos, katselin lyhdyssä lepattavaa kynttilän liekkiä ja tiesin, että teen sydämeeni Joulurauhan muuten.

Olimme paljon ennen Joulua antaneet lapsillemme tietyn summan rahaa, jotta he saisivat uusiin koteihinsa ostaa, mitä haluaisivat. Tai käyttää sen juuri siihen, mihin haluaisivat. Lapsenlapsia tietysti muistimme monilla lahjapaketeilla, eihän Joulua ilman lastenlasten repivää ilonhuutoa paketteja avatessa korvaa mikään muu.

Olen elämässäni luopunut monesta stressaavasta asiasta, kuten Joulun valmistelusta. Tein laatikot perinteisesti pakastimeen jo marraskuussa. Sinappisilakat ovat myös ne, mitä en suostu ostamaan valmiina laatikoiden ohella. Kaiken muun ostan.
En pesettänyt mattoja, en tehnyt suursiivousta, koska olen pitkin syksyä siivonnut kotini sellaiseksi, että puhtauden vuoksi kuka tahansa saa tulla meille milloin tahansa ja minun ei tarvitse selitellä, josko meillä ei olisi siistiä.

Jouduin jopa ihmettelemään, miksi minulla ei ollut mitään painetta tulevasta vuoden suurimmasta juhlasta. En käynyt lähimmässä, isommassa kaupungissa ostoksilla kuin yhden kerran ja siltä reissulta matkaani tarttui vain vaatteita lapsenlapsille ja jouluinen pöytäliina.

Olimme sopineet jo hyvissä ajoin, että jokainen valitsee paikkansa, missä haluaa olla aattona ja muina pyhinä. Meillä ei ollut mitään pakottavaa kaavaa.

Aatonaaton olimme mieheni kanssa kaksin. Söimme hyvän lounaan yhdessä, ilman mitään kiirettä. Meillä oli todella mukavaa ja hauskaa yhdessä, vain kaksin.
Illaksi menimme nuoremman lapsemme luo katsomaan lapsenlapsia ja Joulupukkia. Ensin nautimme hyvät joulukahvit hyvässä seurassa ja ilta huipentui lastenlasten iloon kun Joulupukki tuli heillekin lahjoineen.
Illan hämyssä ajelimme kotiin ihaillen jouluvaloja.
Saman iltana katoin pöydän valmiiksi seuraavan päivän jouluruokailua varten. Nukkumaan menin rauhallisin mielin ja kiittäen menneestä päivästä.

Joulupäivällisen söimme sitten isolla porukalla, mukana niin vanhat kuin nuoretkin.
Sinä hetkenä tunsin, mitä on Joulurauha.
Se on varmuus ja kiitollisuus siitä, että elämäsi kaikki hyvä ja ansaitsemasi on nyt ja tässä. Saman pöydän ääressä. 
Se on sanaton rauha sydämessä. Juuri näin kaikki on tarkoitettu menevänkin. Ei kiirettä, vain hymyileviä kasvoja, iloa, naurua ja huumoria.
Ei huolta eikä murhetta siitä, mitä huominen voisi tuoda tullessaan, eikä nimenomaan, mitä negatiivista se voisi tuoda. Ainoastaan hyviä ajatuksia ja sanoja.

Tuo hetki sai minut tuntemaan, että tämä Joulu on yksi elämäni parhaimmista Jouluista. En vaatinut siltä mitään, mutta sain todella paljon. Muistoja, jotka elävät sydämessäni elämäni loppuun asti. Niitä, joita kukaan ei koskaan ota pois eikä himmennä niiden muistoa. 

Himmeänä ajatuksena ovat 10 vuoden takaiset Joulut, jolloin toisessa ammatissani perheemme elintarvikeliikkeessä kaaduimme aattona suurinpiirtein ruokapöydästä sänkyyn tehtyämme sitä ennen 3 viikkoa 12-tuntisia työpäiviä hankkiaksemme toisille jouluruuat. Sekin oli upeaa aikaa, mutta en enää haikaile sen työn vaan niiden lukemattomien ystävyyssuhteiden perään, joita solmittiin kaupan tiskin molemmin puolin.Mutta ne suhteet eivät ole hävinneet minnekään. Nyt ne vain kävelevät vastaan samassa kaupassa, josta itsekin teemme ruokaostoksemme. Niistäkin saan voimaa tänään.

Olen kauan hakenut sisältöä sanalle Joulurauha ja nyt sain siihen vastauksen. Siitä olen kiitollinen läheisilleni ja kaikille Ystävilleni tätä lukiessanne.
Kukaan ei tee onnea yksin, siihen tarvitaan ainakin toinen. Jokainen meistä tarvitsee sen oman tukiverkostonsa, olkoon se sitten yksi ihminen tai isompi määrä läheisiä.

Tänä Jouluna olen ajatellut myös, kuinka ystäväpiirissäni on tänä vuonna liian monta läheisensä menettänyttä. Olen ajatuksissani ollut myös heidän kanssaan.

Toivon teille jokaiselle voimia jaksaa ja jatkaa tästä eteenpäin kiitollisin mielin.
Yksi Joulu on kohta takana ja uusia on toivottavasti odottamassa monta. Älkää unohtako antaa niitä lahjoja rakkaillenne myös muina vuodenpäivinä kuin Jouluaattona, sillä pienillä asioilla teemme elämästämme juuri sellaisen, millainen sen kuuluu olla.  

Oikein Hyvää Uutta Vuotta ja palaillaan kirjoitellen ensi vuonna.
Paula

Kun mieli särkyy

Heips seuraajani

Kun pohdin tämän blogin perustamista, niin ajattelin heti, että tästä tulee sellainen reality-versio. Haluan kertoa ja ottaa kantaa asioihin ja tapahtumiin, joita itse olen kokenut ja siten osaan kenties auttaa tai edes lohduttaa muita, joita kirjoitus koskee.
Tottakai katselen mielelläni blogeja, joissa on kauniita esineitä, sisustusta, mutta juuri silloin tulee mieleen hetket, jolloin nuo kaikki rahalla saatavat tavarat menettävät merkityksensä täysin.

Sydämeeni on kirjoitettu ikuisiksi ajoiksi päivämäärä 18.6.2000
Sinä päivänä tunsin, kuinka seinät sananmukaisesti kaatuivat päälleni, maa vajosi jalkojeni alta ja olin jossain aivan muualla. Paikassa, jonne olin ajautunut pikkuhiljaa vuoden, kenties vuosien aikana ja ainoa keino oli tunnustaa, että nyt tarvitsen apua.

Olen aina sanonut, että niin syvään masennukseen kuin minullakin oli, ei aja mikään yksittäinen, suurempikaan vastoinkäyminen vaan se on nippu asioita, jotka ovat kerääntyneet sisälle käsittelemättöminä. Minä, erittäin sosiaalisena ja liiankin avoimena ihmisenä jouduin opettelemaan puhumisen, siis kommunikoinnin vaikeista asioista juuri tuolloin.

Tuohon päivään vaikuttivat varmaankin asiat, jotka tapahtuivat vuoden sisällä, enkä osannut käsitellä niitä oikein. Vanhin lapseni lähti heinäkuussa 1999 vuodeksi Keski-Eurooppaan, kuukauden kuluttua siitä äitini teki itsemurhan. Tein varmaankin jonkinlaista surutyötä talven, mutta viimeiseksi katkaisin käteni 1.4.2000 Rukalla ja operaatiosta tuli niin pitkä, että jouduin pitämään kättä kipsissä ja raudoissa yhteensä 3 kk, jona aikana kattoon tuijotus tuotti tuloksensa. Kaikki asiat tuntuivat itkettävän, en päässyt sängystä minnekään, itku vain jatkui. Muistan elävästi kun itkin sängyssä ja mieheni istahti sängyn reunalle ja sanoi, että kyllä sinun pitäisi hakea jotain apua. Huusin hänelle, että en ole mikään hullu! Siihen hän vastasi, ettei suinkaan tarkoita sitä, mutta hän ei yksinkertaisesti enää pysty auttamaan minua yksin. 

Äitienpäivän olin sairaalassa tiputuksessa, koska tällaisissa tilanteissa ruokahaluni katoaa kokonaan ja oksennan pois kaiken syödyn. Koetin sinnitellä kotona yhdellä kädellä, jopa tehdä ristipistotöitä, mutta maailma synkkeni koko ajan.

Sitten tuli tuo sunnuntai 18.6.2000. Silloin sanoin miehelleni, että jos minä apua enää tarvitsen, niin sen on tultava tänään, muuten en jaksa yhtään päivää eteenpäin. Koko aikana minulla kuitenkaan ei ollut mitään itsetuhoisia ajatuksia, oli vain halu nukkua pois niin kauan, kunnes herään parempaan huomiseen.

Mutta eipä ollut helppoa saada psykiatrista apua sunnuntaipäivänä. Vaikka minulla on tosi laaja sosiaalinen verkosto, niin kaikki tuntemani alan ihmiset olivat rannoilla tai muualla. Mieheni soitti apua, itse en siihen olisi kyennyt. Kunnes, eräs mies, joka varmasti tätä lukiessaan tunnistaa tästä itsensä, sanoi, että hän tulee tuomaan minut sairaalaan itse ellei muuta konstia löydy. Mutta sairaalaan tarvitaan aina lähete. Onneksi lääkärinvastaanotolla oli tuttu kaveri, jonne mieheni kanssa menimme ja saimme lähetteen.

Pääsin sairaalaan. Olen verrannut sitä olotilaa siihen, että jos joku olisi sairaalan porteilla tarjonnut minulle lottovoittoa rahana sillä ehdolla, että minun on pidettävä se helvetillinen olotila, niin en olisi vaihtanut.

Sain huoneen ja muistan kuin eilisen, kuinka katselin ikkunasta ulos ja ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, ristikoiden takana, vailla tulevaisuutta. En osannut edes ajatella, mitä muut sanoisivat, sillä olin aina ollut erityisen herkkä muiden arvostelulle. Siihen loppui ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat, kunhan olen itseni kanssa sinut.

Tuosta matkasta alkoi uusi elämäni. Sain yksilöterapiaa, mahtavat sairaalapuitteet ja ymmärryksen. Puukkoa käänneltiin mukamas umpeutuneissa haavoissa niin että tunsin itsestäni jo kyynelvedenkin loppuvan. Toisaalta silloin, kun olin aivan pohjalla, itkua ei tullut. Olin paikalla, mutta en läsnä, elin mutta en ollut tässä elämässä. Kaikkeen tuohon sain valtavaa tsemppiä, mutta ennenkaikkea siihen tarvittiin myös sen verran uskoa omaan paranemiseen, että se piti rutistaa ihan väkisin. Musiikki oli minulle se keino. Oli silloin ja on ollut aina. Se vie minut muihin maailmoihin, niihin, joissa ei ole huolenhäivää.

Viikon kuluttua pääsin yhdeksi eli juhannusyöksi kotiin kokeilemaan, miltä koti tuntuu lähtöni jälkeen. Ja se tuntui hyvältä. Menin sairaalaan vielä uudelleen ja käynnit terapiassa jatkuivat.

Synnyin uudelleen tuon reissun jälkeen. Muistan kyllä sairaalaan mennessäni, kuinka yksi ystäväni ja sairaalatyöntekijä sanoi, että muista, kuinka masennus paranee aina. Ajattelin silloin, kuinka kehtaa puhua tuollaisia. Tämä ei parane koskaan, ei koskaan.

Noin syvään masennukseen ei sairastuta kuukaudessa eikä kahdessakaan, mutta siitä ei parannutakaan myös kuukaudessa. Mutta kuten sanoin, uusi elämäni alkoi siitä suurin harppauksin, kiitollisuuteni elämälle kasvoi kasvamistaan. Tuli päivä, jolloin osasin iloita linnunlaulusta ja ystävistä. Tuona masennuskautena eristäydyin kaikista ystävistäni. En kertakaikkiaan jaksanut lähteä minnekään tai ei todellakaan huvittanut ja niinpä avioerohuhut lähtivät liikkeelle, kun mieheni kävi kaikissa kissanristiäisissa yksin.

Sanoin tuolla aiemmin, että vuoden aikana kertyneet asiat aiheuttivat tämän, mutta jälkiviisaana, joka todella on maailman tyhmintä viisautta, voin yhdistää tähän oman äiti-suhteeni, jota ei ollut koskaan olemassakaan. Oli vain hän ja hänen lakinsa, muuten saattoi tapahtua mitä vaan. Ikuinen pelko siitä, etten kelvannut hänelle sellaisena kilttinä tyttönä kuin olin. Aina olisi pitänyt olla parempi ja parempi. Kohtuuttomin vaatimus, minkä lapselle voi asettaa. 

Itse olen osannut katkaista tuon kierteen ja olen koettanut tsempata omia lapsiani aina ja olen nähnyt heissä aina paljon hyvää. Sekin on tuottanut tulosta. Pystyn puhumaan heidän kanssaan kaikista asioista ja yleensäkin meillä on tapana pohtia kaiken maailman asioita ja käsitellä niitä yhdessä. Myös mieheni olen opettanut ja saanut puhumaan asioista, olivat ne kuinka kipeitä tahansa, koska se on ainoa keino päästä elämässä vaikeuksista eteenpäin.

Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä tuon kokemuksen kautta minusta tuli todellakin uusi ihminen. Huomasin myös sen, että kun olin tehnyt 20 vuotta kahta työtä yhtäaikaa, niin vaikka se olisi ollut liikaa, niin minun kaltaiselleni se on parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä mitään. Minulle vain on yksinkertaisesti parempi tehdä jotain työtä edes vähän, silloin pysyn elämän ilossa kiinni.

Nythän olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä, en kylläkään mielenterveysongelman vaan selkärankareuman ja nivelpsoriaksiksen vuoksi, mutta kevyen osa-aikatyön tekeminen on minulle todella hieno juttu.

Vaatii vahvuutta myöntää olevansa heikko, näinhän sanotaan. Toiset pitävät kaiken tällaisen sisällään, osaksi häpeän ja leimatuksitulemisen pelosta. Toiset eivät vain puhu asioistaan. Minä puhun ja olen monesti saanut kiitostakin siitä, että olen kertonut oman tarinani siitä, mitä olen kokenut. Ja kuitenkin noussut ylös ja aloittanut uuden elämän, josta muistan olla kiitollinen joka ikinen päivä.
Tällaisessa tilanteessa se oma tukiverkosto eli rakkaimmat ihmiset ovat enemmän kuin mitä osaa sanoin kuvata.

Kaikkea hyvää teille jokaiselle ja Oikein ihanaa Joulun aikaa!
Paula

Juhlapäiväni kattaukset

Tervehdys ystäväni ja seuraajani

Pidin viime viikonlopulla syntymäpäiväjuhlani pienelle lähipiirilleni, kuten tervetuliaispuheessani sanoin, tukiverkostolleni. Niille ihmisille, jotka kulkevat rinnallani jokainen päivä. 

Tyttäreni, joka on taitava ruuanlaittaja, tuli auttamaan minua jo edellisenä päivänä. Jaoimme työt, hänelle suolaiset ja minulle makeat palat. En halunnut juhliini sitä perinteistä voileipäkakkua vaan jotain hieman erilaista ja sitä myös sain. Olihan siinä väkertämistä molemmille pariksi päiväksi, mutta lopputulos oli juuri minun näköiseni.

Päivästä tuli myös minun näköiseni. Vieraat viihtyivät, ilta tummeni ja saimme viettää oikein mukavaa aikaa, mukana tietysti myös pikkuprinsessamme, lapsenlapsemme, jotka esittivät ohjelmaakin. Jopa mieheni oli saanut aikaiseksi puheen ja se lämmitti sydäntäni.

Tässä kuvia tarjoiluista :

Punajuuri-vuohenjuustoquichet olivat ihan uusi ja todella maittava tuttavuus ja ne sopivat myös keliaakikoille, koska leivontaan käytettiin tattarijauhoa. Samalla lautasella oli juusto-mustaherukkaleivoksia maalaislimpun päällä. Oikeassa reunassa kurkistelee lohinappeja eli ruissipsejä täytettynä Valtasen lohihyvällä.

   

   Tässä tonnikala-ja tomaattimozarellabruschettaa. Aivan ihania nekin. Hyvä    tässä on kehua kun katselin vain vieressä tyttäreni työskentelyä.

  Tässä tarjoillaan lohileivoksia, joissa oli hyydytettynä kylmäsavulohta. Oikealla   on Toast-skagenleivoksia koristettuna ravunpyrstöillä.

   Tässä taas täytettyjä munanpuolikkaita ja oikealla paahtoleivälle pursotettua      guacamolea.

  Näistä sai kyllä vatsansa täyteen, mutta pitihän sitä makeallekin jättää               tilaa.Täytekakun koristelin mahdollisimman yksinkertaisesti, pursottamalla    vain ruusukkeita pinnalle. Punaiset macaronit juhlistivat pikkujoulua.

  Oma herkkuni on bebe-leivos. En jaksanut väkertää niitä vuokiin laitettavia,       joten päädyin Kinuskikissan sivulta saatuun vinkkiin tehdä niitä    pellillinen ja    sitten vain leikkasin ne paloiksi ja koristelin pikkuruisella  kermavaahtopursotteella..

 Näistä siis koostui minun synttärijuhlapöytäni tarjoilut. Olen vieläkin niin  tyytyväinen siitä, etten päätynyt helppoon voileipäkakkuun, vaan sain pöydästä  hieman erinäköisen. 

 Ilta kului rattoisasti ja tämä juhla jäi minun ja varmasti muidenkin mieleen  oikein mukavana pikkupysähdyksenä vuosikymmenten välillä.

 Lahjoja tuli, niin myös kukkia.
 Olen nyt onnellinen 60-vuotias puoliso, äiti ja mummu ja odotan innolla, mitä  seuraavat vuodet ja toivottavasti myös vuosikymmenet tuovat tullessaan.

   Tässä ehkäpä mieluisin lahjani, Cilla`s-liikkeen kynttilä jalopuukansineen.


   Ilman kauniita kukkia mikään juhla ei tuoksu eikä näytä hyvältä. Niistä          tuoksuista nautin täällä vieläkin.

 Toivottavasti joku sai näistä vinkkejä itselleen ja reseptejä voin laittaa    myöhemmin.

Oikein ihanaa Joulun odotusta teille kaikille!

Paula