Koulukiusaamisesta

Aurinkoiset huomenet kaikille!

Talo on hiljainen, mies nukkuu ja nyt on aikaa vain omille ajatuksille. Selailin facebookia ja kun sinne on tullut uusi osio, jossa voi tarkastella muistojaan menneiltä vuosilta, sain sieltä hyvän aiheen tämän aamun bloggaukseen.Yksi syy tai halu perustaa oma blogi olikin juuri se, että kirjoittelin silloin tällöin itselleni ajankohtaisista aiheista facebookiin, mutta sinne ne tuntuivat liian pitkiltä. Joten tässä nyt ollaan.

Vuosi sitten olen avautunut henkilökohtaisesta aiheesta,koulukiusaamisesta. Sitä on ollut aina ja valitettavasti sitä tulee olemaan myös vastaisuudessa. Kukaan ei varmaan onnistu poistamaan sitä, ehkä hieman vähentämään.

Tässä muutama vuosi sitten aihe oli median pyörityksessä niin, että melkein jokainen tuli kaapista ja ilmoitti olevansa kiusattu. Enpä lähde epäilemään tuotakaan, mutta kun kiusaaminen koulussa on sitä tasoa kuin se kohdistettiin minuun itseeni, niin voin sanoa, että arvet siitä jäävät sieluun ikuisiksi ajoiksi.

Asuin pienellä paikkakunnalla silloin oppikouluvuosinani, jolloin kiusaaminen oli pahimmillaan. Kotini oli vielä 5 km kylän keskustasta eli suoranaisessa tuppukylässä. Koulubussi kuljetti meitä ja tänä päivänä nähdessäni sen kokoisen bussin, mieleeni tulee aina nuo ajat. Olimme vähän toisen luokan kansalaisia koko kylän oppilaat ja koska silloin ei ollut mopoautoja, eikä meidän perheellä ainakaan varaa edes hankkia sellaista, niin siellä kotona sitten nyhvättiin kaikki illat ja viikonloput, kunnes alkoi teini-ikä. Kyllä oli kauheaa kuunnella koulussa kun kaverit olivat olleet kylillä, istuneet baareissa, tehneet kaikkea kivaa porukalla, mutta minä en koskaan saanut olla osa tuota porukkaa.
Äiti ompeli kaikki vaatteeni ja koska hän voimakastahtoisena naisena myös vaati minua laittamaan ne päälleni, niin eipä siinä voinut vaatteillakaan koreilla. Muistan kuin eilisen päivän erään hiihtoretken. Minulla ei ollut yhtään kaveria, mutta naureskelijoita kyllä riitti, koska äiti oli ommellut minulle uudet hiihtohousut. Vaikka itse olen syntynyt 50-luvulla, niin niiden malli oli kyllä 30-luvulta. Muistan niin tarkkaan niiden värinkin ja varsinkin sen illan, kun itkin kotona koko hiihtoretkeä.Opettaja oli huomannut, kuinka kukaan ei huolinut minua kaverikseen ja niinpä hän sai minusta hiihtokaverin.
En ollut koskaan myöskään poikien suosiossa, koska olin aina poikatyttö. Tyttö, joka kävi linnunpesillä, tukka singlattiin aina kivun kanssa ja nuo äidin ompelemat vaatteet eivät olleet koskaan sieltä kutsuvimmista päästä. Naiseuteni löysin vasta myöhemmällä iällä ja nyt niin elämässäni kuin kotini sisustuksessa on tuota romatiikkaa, jota jäin vaille nuorena.

Mieleeni on jäänyt varsin hyvin 2 tyttöä, jotka potkivat koulubussin seiniä ja huusivat, että joko teillä on heinät kengissä kun lähdette sinne kotiinne. Vasta aikuisena olen pystynyt kertomaan heille tästä asiasta ja mikä ihmeellisintä, kumpikaan ei muista kiusanneensa minua, vaan he molemmat tunnustivat itse, kuinka heitä on kiusattu. Niinpä, sieltä se paljastui ja tätä lukiessaan he voivat nauraa, koska asiat on sovittu ja ollaan hyviä ystäviä. Mutta tuon toisen tytön kanssa puhuin asiasta vasta ihan tänä vuonna. Ajatelkaa, asia on tapahtunut 1970-luvulla ja 2010-luvulla muistan sen piikin lihassani yhä. Sattuipa niinkin mukavasti ja helppo nyt on naureskella tuollekin asialle, että tuo toinen tyttö, nyt tietysti aikuinen, fiksu nainen, julkaisi facebookissa jonkin mielipiteensä tms, josta en oikein pitänyt. No, itsellenikin ihan ihmetyksenä melkeinpä hyökkäsin hänen kimppuunsa, menetin malttini siis totaalisesti. Ihmettelin itsekin sitä todella paljon ja pohdittuani aikani asiaa, huomasin, että tuo primitiivinen reaktio juonsi juurensa sinne kiusaamisaikaan ja siksi tuo valtava tunnepurkaus. Niin pinnassa ne arvet kuitenkin ovat vieläkin.Mutta asia tuli käsiteltyä tämänkin ikäisenä ja tuo ihana nainen ymmärsi reaktioni. Minulla on onneksi taito pyytää anteeksi käytöstäni, kun huomaan loukanneeni toista tai tehneeni väärin. Elämän tuomaa taitoa sekin.

Koska isäni oli opettaja tuolla pikkukylän koululla ja oli tunnettu aika ankaranakin kasvattajana, niin en uskaltanut puhua koskaan hänelle tästä kiusaamisesta. Meillä oli isän kanssa ikäeroa 40 vuotta ja isä oli vanhan kansan mies ja arvostettu opettaja. Isä oli sitä mieltä, että kaikkien kanssa on tultava jollakin tasolla toimeen eikä ketään saa asettaa eriarvoiseen asemaan varakkuuden, älykkyyden, ulkonäön, ei siis minkään asian takia. Kaikkia kohdellaan samalla tavalla. No, kenelle olisin voinut puhua. Äitini ei ymmärtänyt asiaa, vaikka koetin puhuakin siitä joskus. Olin aina yksin omine murheineni.

Töihin menin sokerijuurikaspellolle jo 13-vuotiaana, saadakseni itselleni vaaterahaa. Vieläkin muistan ne punaiset farkut ja uuden maiharin, jotka ostin ensimmäisillä rahoillani. Voi sitä onnenpäivää kun sain näyttää kavereilleni, että täältä pesee!

Elämäni muuttui kiusaamisen kannalta vasta lukioon mennessäni. Vanhemmat kustansivat minulle kielikurssin Englantiin ja seuraavana vuonna aloinkin seurustella yhden kiusaajani, tai sanotaanko kauniimmin, pojan kanssa, joka oli osaltaan myös naureskellut minulle aiemmin. Nyt tuo poika on kulkenut rinnallani 42 vuotta ja ollut aviomiehenäkin 37 vuotta.

Jos voin antaa joitakin neuvoja niille, joiden lapset ovat koulukiusattuja, on se, että puhukaa lastenne kanssa kaikesta ja aina. Olen itse opettanut oman perheeni puhumaan ihan kaikesta, sillä puhumalla asiat ainakin selvenevät ja niillä on tapana myös parantua. Puhukaa, puhukaa, mutta koettakaa osata olla myös hiljaa. On myös tilanteita, joihin vanhemmat eivät saisi puuttua. Niitä ovat esimerkiksi tyttöjen vähäpätöiset riidat kavereista, se kolmas pyörä kun on aina liikaa jne...mutta olkaa ihan oikeasti läsnä lastenne kanssa ja antakaa heille aikaa kertoa myös heidän omat näkemyksensä asioista.

Näillä sanoilla lähdemme uuteen, sopuisaan viikkoon ja toivotan teille jokaiselle oikein mukaviä päiviä!

Paula