Luonne, onko se kohtalomme?

Kysyin aamukahvilla mieheltäni, jonka kanssa tulee näinä päivinä kuluneeksi yhteiseloa 43 vuotta, että olenko pystynyt kehittämään vuosien myötä luonnettani. Vastaus tuli aika nopeasti, että olet todellakin, mutta se perusluonne kuitenkin tulee esiin tietyissä tilanteissa.
Niinhän se onkin. Jo se, että myönnän tässä teidän kuullen, että luonteessani on ollut paljon kehitettävää, kertoo siitä, että olen kehittynyt.
Näitä jakoja, joita näkee facebookissa ja muuallakin:Ellet ole kulkenut minun polkujani, niin et voi arvostella elämääni, niin niitä ei näy minun seinälläni. Ne mielestäni kertovat vielä keskeneräisyydestä. Josko kenestäkään koskaan tuleekaan täydellistä eikä ole tarkoitus tullakaan. Siinä ihminen vielä kerran haluaa näpäyttää jotakuta, joka on hänen mielestään arvostellut syyttä suotta toisen elämää.
Se, että pystyy kertomaan ja myöntämään omat luonteen heikkoutensa ja myöskin vahvuutensa, on merkki siitä, että elämä ja viimeistään se Siperia on opettanut. Kuten minua.
Minä olin nuorempana, sanotaanko noin 20-30 vuotta sitten, todella mustavalkoinen tyyppi. En hyväksynyt monesti sitäkään, että toisen oma mielipide asiasta mistä tahansa, erosi minun mielipiteestäni ja se on todella hankala luonteenpiirre. Silloinhan saa riidan aikaan mistä tahansa. Ja kuka siinä voittaa? Ei kukaan-ainoastaan paha mieli vie voiton.

Olin niin mustavalkoinen luonteeltani, että kodissani ei ollut muuta väriäkään  kuin musta ja valkoinen. Anteeksi kaikkia teitä kohtaan, joiden kotinne on mustavalkoinen, en suinkaan syyllistä teitä, vain itseni. Mielipiteeni vain olivat mustavalkoisia eli joko-tai, vaihtoehtoja ei ollut. Esimerkiksi sellaisia, että olisin osannut olla hiljaa, enkä halunnut aina sanoa sitä viimeistä sanaa väittelyssä.

Yksi luonteenheikkouksistani oli menneessä eläminen. Koin, että kokemani vääryydet kuitataan sillä, että minulla on aina oikeus vetäytyä sen verhon taakse, että olen lapsena kokenut sitä ja tätä ja sitten minulle on tapahtunut muutakin, jota kenellekään muulle ei varmasti satu. Ja kaikki sillä seurauksella, että huomasin todellisuudessa ystävieni liukuvan elämästäni pois. He vaan eivät jaksaneet kuunnella valituksiani ja palaamistani aina menneisyyteen.

Mutta elämä koulii, elämä opettaa ja melkeinpä aina nuo oppirahat joutuu maksamaan omasta pussistaan, silloin vaihtoehtoja ei ole.

En osaa sanoa tarkalleen, koska ja miksi luonteeseeni alkoi hiipiä positiivisempia ajatuksia. Ehkä osaksi siitä onnellisesta asiasta, että minulla on maailman positiivisin aviomies. Sehän on elämän peruspilari naisena olossa. Aikanaan sekin, että mieheni on liiankin positiivinen ihminen, sai minut hermostumaan. Mutta kun yksinään ei ole yhtään kiva väitellä niin asiat vaan sitten järjestyivät tähän malliin, että nyt mielestäni osaan ajatella erittäin positiivisesti tätä elämää ja yritän nähdä kaikessa vain hyvät puolet. Ja ne lukijat, jotka tuntevat mieheni, voinevat allekirjoittaa kyllä tuon mieheni positiivisuuden.

Olen mielestäni oppinut ja hyväksynyt asian, että jokaisella tosiaan on oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoonpa se kuinka poikkeava minun mielipiteestäni. Olen myös oppinut sen, että jos olen työssä toisen palveluksessa, niin minun pitää tehdä niin kuin työnantajani vaatii, toki kehityskeskusteluthan ovat juuri sitä varten, että niissä voi kertoa omia näkemyksiään työstä. Ihmettelen vain niitä ihmisiä, jotka työskentelevät aloilla, joihin haetaan väkeä lisää koko ajan ja joilla ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa työpaikastaan, saati esimiehistään. Silloin kannattaisi katsoa muuta työpaikkaa. Minä olen ollut tyytyväinen omiin työpaikkoihini aina ja jos on tuntunut siltä, että haluan nähdä jotain muuta, olen lähtenyt hakemaan sitä muuta.

Kirjoitus masennuksestani täällä ja siitä ajasta, antoi minulle uskoa positiivisuuden voittavaan voimaan . Kun on nähnyt melkein helvetin niin maanpäällinen tuntuu sen jälkeen melkeinpä paratiisilta. Omaan oloonsa ja luonteeseensa voi mielestäni vaikuttaa aika paljon. Siihen, miten toimit yhteisössä ja toisten kanssa. Annatko arvon toisen mielipiteille ja elämälle vai pidätkö vain sitä omaasi kaikkein tärkeimpänä.
Toiset keräävät kaiken sisälleen, toiset ovat liiankin avoimia-kuten minä. Tiedän, että kertomus omasta masennuksestani herätti tunteita lukijoissa suuntaan ja toiseen, mutta en ole saanut yhtään palautetta, jossa joku olisi kertonut ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa sitä. Mutta se positiivisten palautteiden määrä on melkeinpä mykistänyt minut. Olen saanut niin valtavan määrän palautetta siitä kirjoituksesta, että se on yksi aihe suureen onneen. Vertaistuki on aina se paras tuki.

Mutta luonne on kohtalo, näinhän sanotaan ja en voi muuta kuin todistaa senkin oikeaksi. Kun olet suvaitsevainen ja koetat löytää asiasta jotakin hyvää, se on paljon. Tätä sanomaani ei saa nyt sekoittaa siihen faktaan, että on olemassa liian paljon asioita, joita ei tarvitse hyväksyä, eikä olla koskaan samaa mieltä. Mutta ne asiat puidaan oikeudessa eli annetaan niidenkin olla.

Olemalla suvaitsevaisempi ja kuuntelemalla toista ihmistä, asettumalla hänen asemaansa voit saada itsellesi todella paljon. Yksi kuuntelu juuri oikealla hetkellä voi pelastaa sinun ja ystäväsi päivän.

Käytän sanontaa, mikä kylläkin on totta, että minulla on todella paljon ystäviä, mutta ne Ystävät, joihin voin luottaa täydellisesti ja joille uskoudun, ovat laskettavissa yhden käden sormin. Ystäviä menee ja uusia tulee, mutta ne aidot pysyvät rinnallasi koko elämän.
Tässäkin koetellaan sitä luonnetta. Osaatko olla ystäväsi arvoinen. Kerrotko sinulle uskotut asiat heti toiselle uskotullesi vai osaatko pitää ne vain itselläsi. Tuohonkin olen syyllistynyt, juoruilu on sen toinen nimi, mutta ajan myötä ystävyyteni minulle tärkeisiin ihmisiin pitää pysymään vaiti.

Summa summarum, kuten ihana historianopettajani sanoi luennon päätteeksi. Pidetään jokainen luonteemme, mutta jos huomaamme, että oman mielipiteen tyrkyttäminen aiheuttaa jopa vihamielisyyttä, ainakin facebookissa, niin koetetaan nähdä asioita positiivisemmin ja kompensoidaan se sitten vaikka kuuntelemalla hyvää musiikkia, syömällä hyvää ruokaa ja hakeutumalla mukavaan seuraan.

Leppoista sunnuntaita teille jokaiselle!

Paula

Tsemppiä painonpudottajille!

Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikki seuraajani

Nyt kun lehdet, mainokset ja lööpit huutavat kilojen karistusta, niin laitanpa tänne postauksen painonpudotuksestani.
Vanha ja todellakin paikkansa pitävä sanontahan on, että eivät kilot kerry Joulun ja Uuden vuoden välillä vaan Uuden vuoden ja Joulun välillä ja se on todistettavasti oikeassa olemista.

Minä olen aina ollut sokerihiiri. Muistan kun tyttäreni sanoi joskus kun vetelin Vihreitä kuulia pienen paketin kylläkin kerralla, että ei tuo voi olla normaalia. Eikä se ollutkaan.
Olen aina ollut se eväiden kantaja töissä, ruokasalin tarjontaa en käyttänyt hyväksi koskaan, sillä ajattelin, että ruoka lihottaa.

Olen elämässäni pudottanut varmaan 3 kertaa noin 20 kg ja sainpa yhdeltä tutulta kommentin, että sinähän olet sellainen jojo-laihduttaja! No, sitä en myönnä olevani, koska ikääkin napsahti juuri täydet 6 vuosikymmentä. Mutta sokeririippuvainen olen ollut.

Vuoden 2014 marraskussa en tehnyt minkäänlaista kovaa päätöstä, vaan uskoin siihen elämäntaparemonttiin ja vähensin ensinnäkin ateriamääriäni. Niitähän kertyi päivälle monta, koska en syönyt kunnon ruokaa, vaan välipaloja:jugurttia, leipää, kahvia ja ajattelin, että kun syön vaan vähän, niin kyllähän se paino putoaa.Innokkaana leipurina kaikki kakunloput menivät tietysti omiin suihin vieraiden lähdettyä.
Aloin syödä kunnon aterian kerran päivässä, veden juontia lisäsin viisinkertaiseksi vähintään ja ajattelin, että katsotaan nyt mihin tämä johtaa.
Jouluna söin kaikkea. Ruokaa, kakkuja, pipareita, mutta kohtuudella. Joulukin meni hienosti. En tuntenut kertaakaan ähkyä oloa.
Sitten menin vaakaan ja vaaka näytti kuukaudessa melkein 5 kg painon alenemisen. Jihuu!!!!!!!!

Vuoden alussa aloitin uuden työn, jossa söin kunnon aterian kerran päivässä. En ole koskaan ollut salaattien ystävä, joten minun salaattini olivat fetajuusto, suolakurkku ja punajuurensiivut.
Illalla söin yhden jugurtin, banaanin tai muita hedelmiä ja pari siivua näkkileipää. Vettä join joka välissä.

Helmikuussa huomasin, että painoni oli tipahtanut melkein 10 kg. Siis neljässä kuukaudessa-ei mitenkään liian suuri määrä.
Elimistöni ei huutanut enää sokeria ja huonoja hiilareita vaan minulla ei kertakaikkiaan ollut nälkä. Huippujuttu oli kun pystyin laittamaan pöydälle maljaan karkkeja, ottamatta siitä itse joka kerran ohikulkiessani yhtä karkkia. Kahvin ja pullan sijaan otin kahvin oheen smoothien. Hei, tämähän on kivaa!

Koska sairastan selkärankareumaa ja nivelpsoriasista, niin niveleni alkoivat kiittää minua. Oli helpompaa päästä polvilleen ja varsinkin ylös polviasennosta. Elämä alkoi tuntua todella kevyeltä. Syksyyn mennessä tavoitin tuon 20 kg painonpudotuksen eli miettikääpä lattialle ladottua 40 voipakettia. On siinä rasvaa kerrakseen. Sen verran olin kevyempi.

Elämäntaparemonttini on pysynyt ennallaan ja voin hyvin. Vaatekaupassa vaan en osaa mennä sinne omalle osastolleni vielä vaan löydän vielä itseni mustien, peittävien kaapujen luota.

Elämä on nyt kevyttä ja helppoa, painoni suhteen. Huomenna tapaan reumalääkärini 2 vuoden tauon jälkeen ja odotan kohtaamista innolla. Hän sanoi viimeksi, että hän muistaa sellaisen kivan, hoikan tytön, mutta missäs se tyttö nyt on....arvatkaapa vain, osuiko tuo ihana mieslääkäri arkaan paikkaan silloin.

Mutta sen kummemmin selittelemättä voin VANNOA teille jokaiselle, että tekin onnistutte. Kunhan teette kuin minä. Älkää selitelkö turhia juttuja, että minä en laihdu, kun on sitä ja tuota. Onhan tietysti sairauksia, joissa paino ei putoa helposti, enkä tuomitse millään tavalla ketään tässä. Ainoa toiveeni on jakaa tsemppiä muille, että tekin onnistuisitte saamaan sen lopputuloksen, joista moni vain on haaveillut.

Nauttikaa elämästä. Syökää ja juokaa, mutta muistakaa, että todellisia juhlapäiviä eivät elämässä ole kaikki arkipäivät, jolloin voit syödä ihan mitä vain ja kuinka paljon vain. Minulla on herkkupäiviä nyt ja aina. Syön ihan kaikkea, mutta kohtuudella.

Nauttikaa elämästä ja ottakaa jokaisesta päivästä kuitenkin irti se paras mahdollinen.
Luin juuri tämän vanhan viisauden, mutta muunneltuna.

Elä jokainen päiväsi niinkuin se olisi viimeisesi, sillä jonakin päivänä olet oikeassa!

Halauksin Paula