Mukavaa syksyn alkua kaikille!
Eipä ole konekynäni tuottanut mitään tulosta kesän aikana. Kaikki on yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta kirjoitusfiilistä ei vaan ole tullut. Liekö sitä paljonpuhuttua tunteiden burnoutia, tuskinpa.
Viimeaikoina olen kiinnittänyt paljon huomiota täällä facessa käyttäytymiseen. Eilen luin erään ystäväni jakaman huippuhyvän kirjoituksen äitiydestä. Kuinka monet äidit täällä kertovat valmistavansa perheelleen ja varsinkin lapsilleen gourmetruokia ja pelkkää superfoodia, kun totuus on se, että paljon syödään ruokaa purkista vauvana ja käytetään eineksiä. Mikäs siinä. Jokainen tavallaan. Mutta harva uskaltaa kirjoittaa tänne, että olipas makoisia Jalostajan kumilätkiä, vaan kerrotaan ihan muuta. Uskoakseni siinä pelossa, että he olisivat äiteinä huonompia kuin ne muut superfoodeja laittavat äidit.
Mutta asia, mitä tässäkin tarkoitan, on asian hyväksyminen.
Oli kyseessä sitten ihan mikä tahansa asia muiden elämässä, niin voit olla samaa mieltä, mutta saat toki olla eri mieltä, mutta tuomitseminen on julmaa.
Joku tykkää eläimistä yli kaiken, toinen haluaa moottoripyöräillä, yksi matkustaa ympäri maailmaa, toiset ovat vain tyytyväisiä kotonaan vaatimattomiinkin oloihin. Jokainen näistä on jokaisen oma asia, eikä minusta muiden pitäisi tuomita toisia heidän mieltymyksistään ja mielipiteistään.
Itse koen olevani erittäin suvaitsevainen kaikkien asioiden suhteen, vaikka en koskaan jaakaan omalla seinälläni hallituksen ja muiden instanssien päätöksiä.
Tämähän on mielestäni juuri suvaitsevaisuutta. Sitä tunnetta en ole aina tuntenut ja senkin olen opetellut kantapään kautta. Tässä on hyvä lainata Mustan Barbaarin sanoja: Mikä sä oot mulle sanomaan, mikä mä oon ja mistä mä tykkään. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että kaikki pitäisi hyväksyä, ei todellakaan. Itse en hyväksy sitä, että joku tässä elämässä ja Suomessa on niin hyvä, että ansaitsee 80.000€ kuukausipalkan, mutta en silti ole se, joka tuomitsee nuo asiat. En jaa koskaan politiikkaa enkä uskontoa seinälläni, enkä enää ota osaa edes keskusteluihin.
Minulla on hyvinkin jyrkkä mielipide monista asioista, hyväksyn tai en, on-off-ihminen kun olen, mutta itse pidän facebookia lähinnä Ystäväkirjana, jossa kerron omista jutuistani ja luvalla julkaisen kuvia perheestäni.
Olen kuullut monta kertaa, kuinka positiivinen ihminen olen. No, ehkä olenkin. Sen taidon olen oppinut mieheltäni, joka varmasti on lähitienoiden positiivisin mies. Edes minä en ole todellakaan riidellyt hänen kanssaan, saati sitten hän jonkun muun. Tottakai olemme useastikin tämän 43 yhdessäolovuoden aikana olleet eri mieltä asioista, mutta koskaan en ole nähnyt hänen suuttuvan. No, aikaa vielä on :)
Myönnän, että olen ollut kateellinen ja katkerakin joskus elämässäni ja samalla huomasin, että menetin osan ystävistäni kun he vain eivät jaksaneet kuunnella syitäni tietynlaiseen käyttäytymiseen. Kuka kärsi noista kahdesta asiasta, kateudesta ja katkeruudesta? Vain minä itse. Olen myös syyllistynyt tuomitsemiseen ja osannut pyytää anteeksi. En myöskään koskaan jaa näitä: Kun et ole kulkenut saappaissani niin et voi arvostella minua. Mutta kun tulin ulos kaapista masennukseni kanssa, niin silloin sain niin paljon positiivista palautetta ystäviltäni, että he tiesivät ainakin sen lukiessaan, missä saappaissa olen ainakin jonkin aikaa taivaltanut.
Yhä enemmän käytän sanaa kiitollisuus, mutta uskon, että sanan varsinaisen merkityksen tuntee vasta silloin kun osaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on ja etten tarvitse elämääni materiaa yhtään enempää. Se on jokin niin vapauttava tunne. Olet sinut itsesi kanssa ja toivot vain toisille hyvää. En halua riidellä kenekään kanssa ja olen myös oppinut, ketkä ovat oikeita ystäviäni ja ketkä eivät. Se on yksi suurimmista saavutuksista elämässäni.
Masennuksesta vielä sen verran, että nyt kun olen oppinut tuntemaan itseni tämän 15 vuotta tapahtuneen jälkeen ja koen olevani paras oma terapeuttini, niin voin sanoa, että olkoot se sitten serotoniinin puutetta, vika geeneissä tai mitä muuta tahansa, niin kyllä se vieläkin nostaa minussa kerran vuodessa ja juuri tähän pimeän alkuun päätään ilmoittaakseen olemassaolostaan. Mutta nyt osaan suhtautua siihen oikein ja parhaan tuen saan perheeltäni ja tiedän, että ajallaan se menee taas ohi.
Olen oppinut olemaan itselleni armollinen. En vaadi huippusuorituksia. Onhan minulla aika vakava sairaus, jonka vuoksi olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä, mutta en pidä siitäkään suurta ääntä, koska sairaus seuraa minua elämäni loppuun asti.
Olkaamme kaikki kiitollisempia ja armollisempia itseämme kohtaan ja oikein ihanaa syksyä teille jokaiselle :)
Paula
