Niinhän se onkin. Jo se, että myönnän tässä teidän kuullen, että luonteessani on ollut paljon kehitettävää, kertoo siitä, että olen kehittynyt.
Näitä jakoja, joita näkee facebookissa ja muuallakin:Ellet ole kulkenut minun polkujani, niin et voi arvostella elämääni, niin niitä ei näy minun seinälläni. Ne mielestäni kertovat vielä keskeneräisyydestä. Josko kenestäkään koskaan tuleekaan täydellistä eikä ole tarkoitus tullakaan. Siinä ihminen vielä kerran haluaa näpäyttää jotakuta, joka on hänen mielestään arvostellut syyttä suotta toisen elämää.
Se, että pystyy kertomaan ja myöntämään omat luonteen heikkoutensa ja myöskin vahvuutensa, on merkki siitä, että elämä ja viimeistään se Siperia on opettanut. Kuten minua.
Minä olin nuorempana, sanotaanko noin 20-30 vuotta sitten, todella mustavalkoinen tyyppi. En hyväksynyt monesti sitäkään, että toisen oma mielipide asiasta mistä tahansa, erosi minun mielipiteestäni ja se on todella hankala luonteenpiirre. Silloinhan saa riidan aikaan mistä tahansa. Ja kuka siinä voittaa? Ei kukaan-ainoastaan paha mieli vie voiton.
Olin niin mustavalkoinen luonteeltani, että kodissani ei ollut muuta väriäkään kuin musta ja valkoinen. Anteeksi kaikkia teitä kohtaan, joiden kotinne on mustavalkoinen, en suinkaan syyllistä teitä, vain itseni. Mielipiteeni vain olivat mustavalkoisia eli joko-tai, vaihtoehtoja ei ollut. Esimerkiksi sellaisia, että olisin osannut olla hiljaa, enkä halunnut aina sanoa sitä viimeistä sanaa väittelyssä.
Yksi luonteenheikkouksistani oli menneessä eläminen. Koin, että kokemani vääryydet kuitataan sillä, että minulla on aina oikeus vetäytyä sen verhon taakse, että olen lapsena kokenut sitä ja tätä ja sitten minulle on tapahtunut muutakin, jota kenellekään muulle ei varmasti satu. Ja kaikki sillä seurauksella, että huomasin todellisuudessa ystävieni liukuvan elämästäni pois. He vaan eivät jaksaneet kuunnella valituksiani ja palaamistani aina menneisyyteen.
Mutta elämä koulii, elämä opettaa ja melkeinpä aina nuo oppirahat joutuu maksamaan omasta pussistaan, silloin vaihtoehtoja ei ole.
En osaa sanoa tarkalleen, koska ja miksi luonteeseeni alkoi hiipiä positiivisempia ajatuksia. Ehkä osaksi siitä onnellisesta asiasta, että minulla on maailman positiivisin aviomies. Sehän on elämän peruspilari naisena olossa. Aikanaan sekin, että mieheni on liiankin positiivinen ihminen, sai minut hermostumaan. Mutta kun yksinään ei ole yhtään kiva väitellä niin asiat vaan sitten järjestyivät tähän malliin, että nyt mielestäni osaan ajatella erittäin positiivisesti tätä elämää ja yritän nähdä kaikessa vain hyvät puolet. Ja ne lukijat, jotka tuntevat mieheni, voinevat allekirjoittaa kyllä tuon mieheni positiivisuuden.
Olen mielestäni oppinut ja hyväksynyt asian, että jokaisella tosiaan on oikeus omaan mielipiteeseensä, olkoonpa se kuinka poikkeava minun mielipiteestäni. Olen myös oppinut sen, että jos olen työssä toisen palveluksessa, niin minun pitää tehdä niin kuin työnantajani vaatii, toki kehityskeskusteluthan ovat juuri sitä varten, että niissä voi kertoa omia näkemyksiään työstä. Ihmettelen vain niitä ihmisiä, jotka työskentelevät aloilla, joihin haetaan väkeä lisää koko ajan ja joilla ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa työpaikastaan, saati esimiehistään. Silloin kannattaisi katsoa muuta työpaikkaa. Minä olen ollut tyytyväinen omiin työpaikkoihini aina ja jos on tuntunut siltä, että haluan nähdä jotain muuta, olen lähtenyt hakemaan sitä muuta.
Kirjoitus masennuksestani täällä ja siitä ajasta, antoi minulle uskoa positiivisuuden voittavaan voimaan . Kun on nähnyt melkein helvetin niin maanpäällinen tuntuu sen jälkeen melkeinpä paratiisilta. Omaan oloonsa ja luonteeseensa voi mielestäni vaikuttaa aika paljon. Siihen, miten toimit yhteisössä ja toisten kanssa. Annatko arvon toisen mielipiteille ja elämälle vai pidätkö vain sitä omaasi kaikkein tärkeimpänä.
Toiset keräävät kaiken sisälleen, toiset ovat liiankin avoimia-kuten minä. Tiedän, että kertomus omasta masennuksestani herätti tunteita lukijoissa suuntaan ja toiseen, mutta en ole saanut yhtään palautetta, jossa joku olisi kertonut ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa sitä. Mutta se positiivisten palautteiden määrä on melkeinpä mykistänyt minut. Olen saanut niin valtavan määrän palautetta siitä kirjoituksesta, että se on yksi aihe suureen onneen. Vertaistuki on aina se paras tuki.
Mutta luonne on kohtalo, näinhän sanotaan ja en voi muuta kuin todistaa senkin oikeaksi. Kun olet suvaitsevainen ja koetat löytää asiasta jotakin hyvää, se on paljon. Tätä sanomaani ei saa nyt sekoittaa siihen faktaan, että on olemassa liian paljon asioita, joita ei tarvitse hyväksyä, eikä olla koskaan samaa mieltä. Mutta ne asiat puidaan oikeudessa eli annetaan niidenkin olla.
Olemalla suvaitsevaisempi ja kuuntelemalla toista ihmistä, asettumalla hänen asemaansa voit saada itsellesi todella paljon. Yksi kuuntelu juuri oikealla hetkellä voi pelastaa sinun ja ystäväsi päivän.
Käytän sanontaa, mikä kylläkin on totta, että minulla on todella paljon ystäviä, mutta ne Ystävät, joihin voin luottaa täydellisesti ja joille uskoudun, ovat laskettavissa yhden käden sormin. Ystäviä menee ja uusia tulee, mutta ne aidot pysyvät rinnallasi koko elämän.
Tässäkin koetellaan sitä luonnetta. Osaatko olla ystäväsi arvoinen. Kerrotko sinulle uskotut asiat heti toiselle uskotullesi vai osaatko pitää ne vain itselläsi. Tuohonkin olen syyllistynyt, juoruilu on sen toinen nimi, mutta ajan myötä ystävyyteni minulle tärkeisiin ihmisiin pitää pysymään vaiti.
Summa summarum, kuten ihana historianopettajani sanoi luennon päätteeksi. Pidetään jokainen luonteemme, mutta jos huomaamme, että oman mielipiteen tyrkyttäminen aiheuttaa jopa vihamielisyyttä, ainakin facebookissa, niin koetetaan nähdä asioita positiivisemmin ja kompensoidaan se sitten vaikka kuuntelemalla hyvää musiikkia, syömällä hyvää ruokaa ja hakeutumalla mukavaan seuraan.
Leppoista sunnuntaita teille jokaiselle!
Paula
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti