Mun kotini on täällä

Marraskuisen harmaata iltaa ystäväni

Kun aikoinani aloin seuraamaan tyttäreni innostuksesta blogeja, niin suurimmaksi osaksi ne olivat vaatebloggauksia. Ne vaan eivät olleet minun juttuni, siis ne vaatteet, bloggaus kylläkin iski heti sydämeen. Jospa minäkin joskus....ja tässä sitä ollaan. Vaatebloggauksia minulta on turha odottaa, sillä tuntuu, että vaatekaappini on vuodesta toiseen sama. Puolet pienempi kuin mieheni.

Mutta kun löysin ns lifestylebloggaukset kotikuvineen ja muine aiheineen, olin ihan myyty. Uusia blogeja tulee varmaan päivittäin uusia, mutta seuraan kuitenkin eniten niitä oman näköisiäni. Ja haaveilen. Haaveilen siitä ja tuosta, tuonkin haluaisin, saan valtavia inspiksiä, mutta suurin pulma on toteuttaminen. 1970-luvulla rakennettuun taloon mahtuu elämän varrella tehtyjä hankintoja yhtä paljon kuin niitä ei-niin-minun-näköisiäkin, mutta perintönä tulleita huonekalujakin, joista en malta luopua. Vaikka olenkin supernopea tavaroiden hävittäjä, niin nuo tietyt tavarat ovat ja pysyvät. Kuten mieheni sanoo, että koskaan ei voi kotiin tullessa olla varma siitä, etteikö sänkyä olisi viety kirppikselle myyntiin.

Kerroin jossakin postauksessani, että tyylini on selkeän ja romanttisen välillä. Linjojen pitäisi olla yksinkertaisia, mutta aina mukaan pitäisi mahtua jotain hieman bling-blingiä. Nuorena olin täysin mustavalkoinen. Kodissamme ei ollut mitään muuta väriä kuin mustaa ja valkoista. Jos anoppi koetti ujuttaa jotain roosaa kuppia, niin kaapin perälle päätyi varmasti. Nyttemmin elämääni ovat tulleet värit. Kaikki muut, paitsi ei sininen. Joku sanoi, että senkin aika tulee, mutta nähtäväksi jää.

Tuolla perällä oleva ruokailukalusto on perintö mieheni vanhemmilta. Tilaahan meillä tässä talossa on 180 neliötä eli tavaraa kyllä mahtuu, mutta miten sijoittaa ne kaikki, onkin jo toinen asia. Tuon pöydän, jonka paikka tulee olemaan aina tuolla, ääreen mahtuu suuri joukko sukulaisia ja ystäviä ruokailemaan ja seurustelemaan ja tuon pöydän ääressä on tehty tärkeitä päätöksiä, vietetty ainakin 30 joulua ja muuta suurta juhlaa suuren joukon kanssa ja juuri siksi se on tärkeä meille. Mutta, on vain yksi ja iso asia. Minä haluaisin maalauttaa sen valkoiseksi, mutta vielä en ole mieheltäni saanut lupaa siihen ja tuskin tulen koskaan saamaankaan. Onhan se hänen kodistaan lähtöisin. Perällä on mummoni senkki ja sekin on tehnyt mieli sutia valkoiseksi sen sadat kerrat, mutta en ole uskaltanut - vielä.

Täällä sitten seurustellaan ja vietetään aikaa ystävien kanssa. Laivapöytä on myös perintö mieheni kotoa.


Se, mitä harrastelen, ovat Alttarit, kuten lapseni sanovat, eli kerään minulle rakkaita ja tärkeitä esineitä ja siirtelen niitä paikasta toiseen. Jokaisella esineellä on oma tarinansa kerrottavana.

Alimmaisessa kuvassa olevat valopallot mieheni toi Azoreilta 5 vuotta sitten kun nuo pallurat eivät vielä olleet rantautuneet Suomeen. Meillähän tuli kaupassa melkein perheriita, kun minä olin sitä mieltä, että ei tuon kokoista pallosarjaa lähdetä kuljettamaan Suomeen, nehän täyttävät yhden matkalaukun. Mutta hän halusi niitä yhtä paljon kuin lapsi löytämäänsä lelua ja nythän hänen on hyvä sanoa, kuinka hän oli aikaansa edellä.

Suurin osa tavaroista on matkamuistoja, mutta osa tietysti itse hankittuja, mukana myös kirppislöytöjä.

Tämä kaappi kuuluu olohuoneen perällä olevaan kaappisarjaan ja onhan siinä hyvä säilyttää vaikkapa mitä.

Omaan valtakuntaani eli keittiöön olen erittäin tyytyväinen, vaikkakaan me emme asuneet vielä talossa kun tänne valittiin uusia kaapistoja ym. Muutimme vasta valmiiseen kotiin, jonne mieheni veli oli vaimonsa kanssa valinnut kaikki materiaalit. Mutta aika yksiin on mennyt, sillä vielä ei ole niitä valintoja kaduttu. Keittiö on pieni, mutta erittäin toimiva. Siellä on hyvä viuhutella vispilää päivästä toiseen.

Tällaista meillä siis on. Olemme itse erittäin tyytyväisiä kotiimme. Täällä on hyvä olla. Mutta ainahan voi tehdä muutoksia ja haaveilla. Haaveilusta puheenollen kerron tässä vitsiltä tuntuvan asian, joka kuitenkin oli meidän perheen aamukeskustelu tässä muutama viikko sitten. Sanoin miehelleni, että sinä olet sitten kummallinen, kun et koskaan haaveile mistään. Minulla taas on haaveita, pieniä kylläkin, mutta juuri ne haaveet kantavat tässä elämässä. No, tähän mieheni tokaisi, että onhan hänellä haaveita, mutta kun hän sanoo ne ääneen, niin vastaus on kuulemma, että SEN jos menet tekemään, niin tulee lähtö kyllä. No, ehkäpä siksi, että hänen haaveensa ovat hieman eri hintaluokkaa kuin minun haaveeni.

Mutta etten väsyttäisi teitä, niin muutama kuva vielä lisää ja tiedätte, millainen on minun kotini.

Oikein ihanaa pikkujoulun aikaa teille kaikille!
Viimeisinä kuvina melkein oman blogini nimi muistuttamassa nukkumaanmenoa ja vielä se paras lause, mitä voi katsella suihkussa.

Paula